HIF on ohi!

(Tämä on alunperin kirjoitettu eilen lauantaina 7.8.)

Noniin.. Nyt kun HIF on vihdoin (tai oikeastaan "jo") ohi, ehdin ehkä taas kirjoittaa jotain blogiinkin. Kuten tuossa muutama viikko sitten kirjoittamassani postauksessa mainitsinkin, työmäärän kurssilla oli aika mieletön. Meidän luokkamme tuntui saavan vielä muita luokkia enemmän läksyjä, emmekä juuri saaneet helpotusta silloin, jos oli jotain muuta ohjelmaa, kuten matsuri tai puhekilpailu. Muutakin ohjelmaa riitti liiaksikin koko ohjelman ajan, joten tekemisestä ei ollut pulaa, aika usein en saanutkaan kaikkia läksyjä (ajoissa) palautettua. Nyt on aika matkustella Japanissa pari viikkoa ennen paluuta kotimaan kamaralle, joten yritän vähän kertailla huippuhetkiä blogiin, kun kuitenkin on aikaa - itsekseni kun tällä kertaa matkustan.

Juuri tätä kirjoittaessa istun Aomorin satamassa muutaman (kymmenen?)tuhannen muun henkilön kanssa odottamassa ilotulitusten alkua - ja pelkään, että kannettavasta loppuu akku nyt juuri kun kerrankin pääsin kirjoittamisen alkuun.

Viimeiset pari päivää ovat olleet mahtavia ja samalla hyvin surullisia. Torstai-illasta asti olen varmaan itkeskellyt vähintään tunnin välein. Tutustuin aivan mahtaviin ihmisiin ja monista - mukaanlukien isäntäperheeni - tuli minulle hyvin läheisiä. Eilen kurssin päätösjuhlassa olin kunnon "nakimushi" (itkupilli). En edes ottanut päätösjuhlan aikana yhtäkään kuvaa, koska aika mikä ei mennyt pillittämiseen, meni sen hillitsemiseen...

Eilen illalla sain isäntäperheeltäni läksiäislahjaksi itsetehdyn "2010 natsu no monogatari" -leikekirjan. Ja pillitin tietysti taas. Lapset olivat piirtäneet sinne kuvia ja kirjeitä minulle, vanhemmat olivat askarrelleet kesän aikana otetuista kuvista kuvakertomuksen kesästäni heidän luonaan. Okaasan kertoi, että vanhin lapsista, oli itkenyt vuolaasti koko ajan kirjettä kirjoittaessaan. Kirjoitin illalla myös erään valokuvan taakse viestin lapsille, jonka voisivat tänään lukea lähdettyäni. Kirjoitin vapaasti käännettynä kutakuinkin "Älkää itkekö, nähdään varmasti vielä!" Hyvähän minun on neuvoa olemaan itkemättä, kun tätä kirjoittaessakin silmäkulmat kostuvat sen verran, että päätin ottaa aurinkolasit käyttöön... Valokuva päätyi jääkaapin oveen.

Hakodatesta Aomoriin matkustaminen on tunnin pari hitaampaa lautalla kuin junalla ja siksi tietysti myös halvempaa, joten köyhänä opiskelijana päätin mennä lautalla. Bonuksena vielä merimaisemat. Totesin kuitenkin, että se oli hyvästien jättämisen kannalta vaikeampaa, kuin olisi ollut kävellä lentokentällä turvatarkastuksen läpi ja olla sen jälkeen näkemättä saattamaan tullutta perheen äitiä ja lapsia. Otoosan on juuri nyt työmatkalla, soitin hänelle tosin aamulla ja ääni väristen pääsin myös käyttämään ensimmäistä kertaa "sayoonara" -fraasia. Jokatapauksessa... Halattuani saattajia vuolaasti pillittäen astelin laivaan ja kesti itseasiassa aika pitkään, kun kiertelin laivan sisätiloja.. Mutta astuessani kannelle lähtöä odottamaan, lapset ja okaasan edelleen seisoivat maissa ja seuraavat noin 10 minuuttia oli kuin suoraan elokuvista: vilkutin loittoneville hahmoille itkien ja nenäliina kädessä. En tosin heiluttanut nenäliinaa.

Hakodate-yama mereltä käsin ja viimeinen näkymä Hakodaten kaupunkiin.

Oli muuten suuri virhe lukea lautalla Ayukan tänä aamuna huoneeni oven taakse jättämä kirje juuri kun olin vihdoin vähän rauhoittunut ;___;

Aomoriin saavuttuani mieliala on onneksi vähän kohonnut. Aomorissa on nimittäin tänään viimeistä päivää "Nebuta matsuri". Japanin mittakaavassakin hyvin tunnettu, suuri ja mahtava matsuri. Lauttaterminaalista kaupunkiin pääseminen osoittautui hieman ongelmalliseksi, sillä seuraavaa bussia olisin joutunut odottamaan 1,5 tuntia, mutta halusin päästä asemalle mahdollisimman nopeasti ostamaan junalippua - junatkin kun ovat  ymmärrettävästi aika täynnä kun jokunen kymmenen tuhatta ihmistä pakkautuu festivaaleja juhlimaan. Terminaalin ulkopuolella odotteli kolme japanilaista tyttöä ja kuulin kuinka he puhuivat taksin ottamisesta juna-asemalle. Kaksi kuukautta sitten en varmaan olisi tätä tehnyt, sillä olin vielä hyvin epävarma japaninkielen taidostani, mutta nyt perusasioiden selvittäminen japaniksi sujuu jo niin helposti, että kuin huomaamatta tulin kysyneeksi heiltä, suostuisivatko he jakamaan taksin, sillä yksin taksin ottaminen asemalle tulisi köyhälle opiskelijalle aika kalliiksi. Suostuivathan he toki ja kyselivät koko taksimatkan ajan innoissaan Suomesta ja japanin opiskelustani Hakodatessa.

Hankittuani JR East -junapassin ja varmistettuani paikan junaan, suuntasin kohti paraatia. Koska Hakodaten "Minato matsuri" järjestetään yleensä juuri ennen tätä juhlaa ja kaupungit ovat ystävyyskaupunkeja (tai jotain sinnepäin) paraatin ensimmäisten kulkijoiden joukossa oli Hakodaten kuuluisaa ika odoria esittänyt ryhmä (ika odorista lisää varmaan joskus myöhemmin). Osallistuimme maanantaina ja tiistaina muiden HIF:n oppilaiden kanssa Hakodaten ika odoriin ja uudelleen tutun musiikin kuullessa muistot Hakodaten ika odorista tietysti palasivat elävästi mieleeni ja pillitin taas :D Olen kyllä aika toivoton tapaus.

Jokatapauksessa, kuvia paraatista, jonka pääosassa ovat nuo valtavat kärryt ja taiko-rummuttajat, doozo:

Hienoa oli. Yritän kyllä joskus saada uploadattua videoita johonkin... Ehkä saan sen aikaan vasta Suomeen palattuani... Kierros, minkä nuo kärryt tekevät kestää noin tunnin, hellettä oli tänään mukavat 34 astetta ja kärryjen vetäminen tai rummuttaminen ei näyttänyt kovin kevyeltä suoritukselta. Nostan hattua kulkueeseen osallistuneille, itse tein kuolemaa varjossa kulkuetta istuen katsellessakin.

(Välihuomautus: pääsin hotellille ja telkkarista tulee hölmö variety show, missä juuri yritetään arvata henkilön pohkeiden perusteella, mitä urheilulajia hän harrastaa :D )

Kulkueen jälkeen huilasin ja torkuin hetken penkillä kivassa puistossa, missä sai myös liottaa hikisiä jalkojaan suihkulähteessä.

Auringon laskettua nuo aiempien kuvien kärryt valaistaan ja tyrkätään mereen. Samalla on ohjelmassa ilotulitus. Valitsin hiukan heikomman paikan näiden näkemiseen, sillä halusin olla lähellä juna-asemaa, eikä siksi ole valaistuista kärryistä hyviä kuvia. Paikalla tosiaan oli pari muutakin ihmistä, itse istahdin tuon kuvassa näkyvän lyhtypylvään juurelle. Kuvan ottamisen ja oman paikkani varmistamisen jälkeen paikalle valui vielä tunnin ajan jatkuvasti lisää porukkaa ennenkuin ilotulitus alkoi.

Aseman pyöräparkissakin oli pari pyörää:

Ilotulitus oli näyttävä, niinkuin varmaan aina Japanissa (huikealla kolmen kerran kokemuksella). Juna tosin lähti 10 min ennen loppuhuipennusta, joten parhaat palat jäivät näkemättä tällä kertaa. Viimeiset näkemäni ilotulitukset aseman ylikulkusillalta tallennettuna

Päivän huomioita japanin kielestä:
1. Oma kielitaitoni on kehittynyt täällä ollessa hurjasti. Tiesin toki, että kehitystä on tapahtunut, mutta jotenkin nyt kun ei tarvitse keskittyä kouluun ja pää toimii taas paremmin, kun ei ole stressiä mistään, todella huomaan, miten helpoksi asioiden hoitaminen japaniksi on muuttunut täällä ollessa. Kirjoitettu teksti toki vielä on kanjien takia aika hankalaa, mutta ymmärrän tekstiäkin hurjan paljon paremmin kuin kesäkuun alussa Tokiossa.

2. Luulin, että Osaka-ben on hauskan kuuloista, mutta se ei vedä lainkaan vertoja Aomorin murteelle!

(Nyt telkkarissa esiteltiin kamera, missä on GPS ja se lisää automaattisesti kuvan tietoihin selostuksen siitä, missä kuva on otettu. Tahtoo.)