Kitakata, Aizu-Wakamatsu

Keskiviikkona 11.8. alkoi jo vähän matkaväsymys painaa, kun olin useamman päivän ravannut pitkin Toohokun turistikohteita Sendaista käsin. Mutta koska kerran JR passi on ostettu, tsemppasin ja tein päiväretken Kitakataan ja Aizu-Wakamatsuun. Junamatka maaseudun ja vuoristomaiseman halki oli hieno. Lisäksi juttelin junassa vieressäni istuneen japanilaisen perheen kanssa. Japaniksi. Noin viisi minuuttia ennen kuin perheen äiti aloitti juttelemaan kanssani, olin kirjoittanut itselleni muistilappuun, että muista kirjoittaa blogiin siitä, kuinka täällä Hokkaidoa ja Aomoria etelämmässä japanilaiset eivät enää tule yhtä hanakasti juttelemaan minulle. Lähinnä vain ne japanilaiset, jotka osaavat englantia, saattavat sanoa jotain. Mutta ehkä tuo onkin vain isompien kaupunkien (kuten Sendai) ja turistirysien erikoispiirre? Tai sitten tuo kyseinen perhe keskenään jutellessaan jotenkin huomasi minun eleistäni ja käyttäytymisestäni, että ymmärrän mitä he puhuvat... Vaikka japanilaiset itse eivät enää tulekaan juttelemaan minulle yhtä usein, en ole kovin lannistunut, sillä koska olen tyhmä turisti, tulee paljon tilanteita, joissa pääsen kysymään ihmisiltä jotain japaniksi ja aloittamaan siten keskustelun. Jos en muuta jutun juurta keksi, voin aina kysyä vaikka jonkin kanjin lukutapaa :P

Kitakata oli pettymys. Tai sitten olin vain liian väsynyt ja aikaa oli liian vähän. Ja oli tukalan kuuma ja painostava ilma - mistä seurasi luontevasti myöhemmin päivällä ukkosmyrsky.

Kitakatassa piti olla pari tuhatta jotain mutaseinäisiä vanhoja värikkäitä taloja/vajoja, mutta en onnistunut kartasta huolimatta löytämään niitä - tai ainakaan tunnistamaan noiksi turisteille mainostetuiksi taloiksi. Ihan kivan näköinen kylä, mutta kovin unelias. Ihmisiä näkyi tuskin missään. Tunnettu raamen-nuudeleistaan, mutta koska aikaa oli vähän ja en onnistunut helposti löytämään houkuttelevan näköistä raamen-ravintolaa, suuntasin aika pikaisesti Aizu-Wakamatsuun. Kitakatan paikallinen riisipelto:

Aizu-Wakamatsu puolestaan on tunnettu samurai-historiastaan ja erityisesti nuorista Byakkotai-samuraista, jotka sodan aikana suorittivat seppukun, koska luulivat vuorelta tähystäessään linnakkeensa olevan tulessa ja olettivat hävinneensä taistelun. Todellisuudessa tulessa oli ympäröiviä rakennuksia. Yksi näistä Byakkotai-samuraista jäi kuitenkin henkiin koska feilasi seppukun. Joka paikassa vakuutellaan, että hän jäi kituen henkiin ja kuin ihmeen kaupalla pelastui joidenkin tavisten raahatessa hänet toipumaan, itse kuitenkin olen taipuvainen uskomaan, että hän oli pelkuri, joka petti muut Byakkotait, eikä rohjennutkaan työntää veistä kunnolla sisuskaluihinsa...

Jokatapauksessa... Muiden turistien kanssa letkassa suuntasin Iimori-yamalle, missä tämä uhrautuminen tapahtui. Vuoren huipulle johti portaat - ja liukuportaat! Koska oli kuuma päivä, enkä kyennyt ajattelemaan (tai tulkitsemaan japaninkielistä tekstiä) järkevästi, oletin, että vuorelle pitää ostaa lippu kuitenkin ja että kiivettävä matka olisi pidempi, joten ostin lipun noihin liukuportaisiin. Ei se kallis ollut ja tulipahan ensimmäisen kerran elämässä kuljettua liukuportaita pitkin vuorelle, mutta oli hieman petetty olo, kun liukuportaiden yläpäässä huomasin, että portaita pitkin olisi päässyt ilmaiseksi ja kiivettävä matka ei ollut kovin pitkä ylhäältä sen kunnolla nähdessä. Lisäksi liukuportaiden jälkeen joutui kuitenkin kiipeämään jonkin matkaa portaita. Fail.

Vuoren huipulla oli byakkotaiden haudat ja muistomerkkejä. Japanilaiset näyttivät oleva hyvin liikuttuneita Byakkotaiden esimerkillisestä omistautumisesta ja uhrautumisesta sotaherransa hyväksi. Kuten myös natsisaksan johtajat ja Mussolini, jotka molemmat olivat lähettäneet jonkinlaisen muistomerkin vuorelle. Mussolinin muistomerkkin kivi oli jonkin Pompejin raunioista löytyneen temppelin kiveä tjsp. Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisten otettua Japanin haltuunsa, tietyt symbolit ja jotain tekstiä noista muistomerkeistä on kuitenkin raaputeltu pois.

Ne itse haudat:

Byakkotai tähystää huolestuneena "savuavaa" linnaa:

Ihan kiva näkymä Aizu-Wakamatsun kaupunkiin ja lähestyvät ukkospilvet:

Piti myös näkyä se linna (tai oikeastaan myöhemmin rakennettu samanlainen, alkuperäinen on tuhoutunut), mutta en onnistunut bongaamaan sitä - kertokaa ihmeessä, jos löydätte sen kuvasta.

Vuorella oli myös jännä viisikulmainen rakennus, jonka tarkoitus jäi itselleni vähän hämäräksi, mutta jotain uskonnollisia raapustuksia ja buddhan patsaita siellä oli. Noita suurempi mielenkiinnonkohde onkuitenkin tönön jännä rakenne, jossa torniin ylös ja alas voi kävellä kierreportaita, niin, että pysähtymättä tai vaihtamatta suuntaa pääsee sekä ylös että alas. Eikä tule käveltyä samasta kohdasta kahdesti. Ooh.

Oli tosiaan vähän väsynyt päivä ja vaikka Aizu-Wakamatsu vaikuttikin ihan mukavalta ja nähtävää olisi ollut enemmänkin, jumitin Iimori-yaman jälkeen mukavassa, erilaisia vartaita miso-marinadissa tarjonneessa ravintolassa. Nam.

Ja kivassa kahvilassa syömässä jogurttijuustokakkua. Nam. Kattauskin oli varsin söpö, pienissä kannuissa tuotiin kermaa ja sokerivettä. Tuo synkkä juoma on aisukoohii, eli jääkahvi.

Kahvilassa istuessani alkoi kunnon ukkosmyräkkä rankkasateineen. Hyvä ruoka ja kaunis ukonilma, parempi mieli. Asemalla junaa odotellessa pääsin vielä katsomaan paikallisten kanssa aseman telkkarista pesäpalloa, joka on muuten suosituin urheilulaji Japanissa. Juuri nyt on käynnissä valtakunnallinen lukiolaisten pesäpalloturnaus, jossa on osallistujina Japanin 42 maakunnan/läänin/tjsp parhaat lukiojoukkueet. Ja olivat muuten aika taitavia. Isolla stadionilla oli lisäksi paljon yleisöä ja ottelut lähetetään suorana telkkarista. Turnauksen mielenkiintoisiin perinteisiin kuuluu, että hävinnyt joukkue kerää ottelun jälkeen stadionin maata mukaansa, lukion 1. ja 2. luokkalaiset kannustimeksi, jotta voisivat palata seuraavana vuonna turnaukseen ja 3. luokkalaiset muistoksi viimeisestä turnauksestaan. Oli aika liikuttavaa seurata telkkarista kun lukiolaispojat itkien kaapivat stadionin maata reppuhinsa.