Kyaaaaaa!

Torstaina 12.8. oli tarkoitus vihdoin kierrellä Sendain nähtävyyksiä, mutta suunnitelmat menivätkin kokonaan uusiksi. Tapasin hostellilla pari amerikkalaista tyttöä, jotka ovat suuria J-rock -faneja ja kuulin heidän puhuvan jostakin tänä iltana olevasta konsertista. Kysyin ohimennen, jotta mikä konsertti ja onkohan sinne vielä lippuja, sillä olen pitkään halunnut käydä jossakin j-rock -konsertissa Japanissa, mutta ennen matkaa en oikein löytänyt mitään järkevää paikoissa, mihin silloin tiesin meneväni.

Itseasiassa en ihan hirveästi kuuntele j-rockia, mutta on pari-kolme artistia/bändiä, joita olen kuunnellut paljon ja joista pidän hurjasti. Ja eikös sitten sattunut niin, että tuo konsertti oli juuri yhden niistä, Gackt -nimisen artistin, konsertti. Tästä tiedosta seurasi hillitön pillastuminen, miksi hemmetissä en ottanut paremmin selvää ja tsekannut Sendain keikkatarjontaa kun päätin pari viikkoa sitten, että vietän aikaa Sendaissa. No, ei se paljon olisi auttanut, sillä keikka oli myyty loppuun suunnilleen heti lippujen tultua myyntiin ja ainoa mahdollisuus olisi ollut ostaa lippu netistä joltakin diileriltä kalliilla... Melkein yhtä kalliilla siis, kuin minkä hinnan itse lopulta päädyin maksamaan päästäkseni tuolle keikalle.

Kamalan hermoilun jälkeen koko päivä meni oikeastaan siihen, että kyttäsin keikkapaikan ulkopuolella ja odotin mustaa pörssiä saapuvaksi paikalle. Välissä kävin syömässä ja kirjakaupassa lukemassa mangaa ja palasin aina tarkistamaan tilanteen. Ja lopulta sainkin tosiaan lipun. En sitten varmaan syö enää Tokiossa, mutta ei kaduta kyllä yhtään. :D

Lipun saatuani hengailin noiden amerikkalaistyttöjen kanssa keikkapaikan ulkopuolella ja yritin hillitä itseäni ostamasta (liikaa) virallisia Gackt-tuotteita. Ja poseerasin maskottien kanssa.

Japanilaiset fanit olivat mukavia ja monet tulivat juttelemaan meille. Yleisöstä ehkä noin 80% oli tyttöjä ja naisia. Tosiaan - kaikki ikäluokat olivat edustettuina, Gackt kun on ollut suosittu jo yli vuosikymmenen ajan. Ulkomaalaisia oli meidänkin lisäksi kymmenkunta paikalla.

Japanilaiseen tapaan keikan järjestelyt olivat huippuluokkaa ja kaikki sujui hyvässä järjestyksessä ja ilman suuria ryysiksiä, vaikka paikalla oli noin 1500 "Gacktin suurinta fania". Ainoa ryysis taisi olla ihan lavan edessä, minne muut ulkomaalaiset puskivat itsensä, mutta itse jäin suosiolla vähän etäämmälle löydettyäni paikan, mikä oli noin 3 metrin päässä lavasta (ja 5 m lavan keskiosasta, missä päätähti tietysti suurimman osan ajasta heilui) ja josta oli hyvä näkymä koko lavalle. Pieni teinityttö sisälläni nosti päätään ja hetken haaveilin rynnäkön tekemisestä eturiviin, mutta totesin sen olevan aika turhaa, joten luovuin Gacktin tai bändin jäsenien hurmaamisunelmista ja pysyin muiden vanhusten kanssa taaempana. Ja säilyin ilman ruhjeita, toisin kuin nuo amerikkalaistytöt.

Taaempanakin kuitenkin oli uskomaton tunnelma. Pompin, tanssin ja lauloin koko muun yleisön mukana keikan alusta loppuun, ja ilahduttavasti biisilistalla oli paljon Gacktin vanhempia biisejä, joita tunnen uusia paremmin. Uwaaaaa.. Kyaaaaaa!

Joku lähelläni ollut nainen myös pyörtyi keikan loppupuolella, koska sai haltuunsa rumpalin yleisön sekaan heittämän rumpukapulan.

Kuvia ei valitettavasti saanut ottaa, mutta voin aina katsella Juhanan lataamia Gacktin live DVD:itä myöhemmin. Terveisiä muuten vielä kerran Juhanalle, joka ehkä haluaisi tappaa minut nyt kateuduesta, sillä on minua vielä paljon suurempi Gackt-fani. Älä itke, ostin sulle viralliset Gackt-sukat lohdutukseksi! Pus!

Keikan jälkeen joukko paikalla olleita gaijineita halusi jäädä keikkapaikan taakse muiden tosifanien kanssa odottamaan Gacktin ja bändin poistumista ja koska ei ollut parempaakaan tekemistä jäin heidän seuraansa, vaikka lievä nolotuksen fiilis nosti päätään. Onneksi kukaan kaveri ei nähnyt minu... Hetkinen, kerron tätä juuri kaikille blogissa (-_- *)

Järjestysmiehet ohjasivat lauman parkkipaikan ulosajotien reunaan viritetyn narun taakse ja alkoi tunnin tuskainen odotus muiden ulkomaalaisten meluisuutta ja ajoittain hieman törkeitä juttuja hävetessä. Bändi poistui paikalta suhteellisen nopeasti, auton ikkunat auki ja faneille vilkuttaen, mutta Gackt antoi odottaa itseään yli tunnin ja vain näytti coolisti voitonmerkkiä auton tummennettujen ikkunoiden läpi. Ei ollut kovin kummoista, mutta kirkuvia faneja, joista osa oli varsin iäkkäitäkin japanilaisleidejä, oli hauska seurata.

Kaikenkaikkiaan oli kuitenkin erittäin hieno kokemus ja suosittelen kaikille nousevan auringon maahan matkaaville jonkinlaiselle keikalle menemistä, ihan vain kokemuksen takiakin.

Loppuun vielä linkki YouTubeen, että esim. vanhemmillenikin vähän selviää, minkä kuuloisesta artistista on kyse: Gackt - Mind Forest

Kitakata, Aizu-Wakamatsu

Keskiviikkona 11.8. alkoi jo vähän matkaväsymys painaa, kun olin useamman päivän ravannut pitkin Toohokun turistikohteita Sendaista käsin. Mutta koska kerran JR passi on ostettu, tsemppasin ja tein päiväretken Kitakataan ja Aizu-Wakamatsuun. Junamatka maaseudun ja vuoristomaiseman halki oli hieno. Lisäksi juttelin junassa vieressäni istuneen japanilaisen perheen kanssa. Japaniksi. Noin viisi minuuttia ennen kuin perheen äiti aloitti juttelemaan kanssani, olin kirjoittanut itselleni muistilappuun, että muista kirjoittaa blogiin siitä, kuinka täällä Hokkaidoa ja Aomoria etelämmässä japanilaiset eivät enää tule yhtä hanakasti juttelemaan minulle. Lähinnä vain ne japanilaiset, jotka osaavat englantia, saattavat sanoa jotain. Mutta ehkä tuo onkin vain isompien kaupunkien (kuten Sendai) ja turistirysien erikoispiirre? Tai sitten tuo kyseinen perhe keskenään jutellessaan jotenkin huomasi minun eleistäni ja käyttäytymisestäni, että ymmärrän mitä he puhuvat... Vaikka japanilaiset itse eivät enää tulekaan juttelemaan minulle yhtä usein, en ole kovin lannistunut, sillä koska olen tyhmä turisti, tulee paljon tilanteita, joissa pääsen kysymään ihmisiltä jotain japaniksi ja aloittamaan siten keskustelun. Jos en muuta jutun juurta keksi, voin aina kysyä vaikka jonkin kanjin lukutapaa :P

Kitakata oli pettymys. Tai sitten olin vain liian väsynyt ja aikaa oli liian vähän. Ja oli tukalan kuuma ja painostava ilma - mistä seurasi luontevasti myöhemmin päivällä ukkosmyrsky.

Kitakatassa piti olla pari tuhatta jotain mutaseinäisiä vanhoja värikkäitä taloja/vajoja, mutta en onnistunut kartasta huolimatta löytämään niitä - tai ainakaan tunnistamaan noiksi turisteille mainostetuiksi taloiksi. Ihan kivan näköinen kylä, mutta kovin unelias. Ihmisiä näkyi tuskin missään. Tunnettu raamen-nuudeleistaan, mutta koska aikaa oli vähän ja en onnistunut helposti löytämään houkuttelevan näköistä raamen-ravintolaa, suuntasin aika pikaisesti Aizu-Wakamatsuun. Kitakatan paikallinen riisipelto:

Aizu-Wakamatsu puolestaan on tunnettu samurai-historiastaan ja erityisesti nuorista Byakkotai-samuraista, jotka sodan aikana suorittivat seppukun, koska luulivat vuorelta tähystäessään linnakkeensa olevan tulessa ja olettivat hävinneensä taistelun. Todellisuudessa tulessa oli ympäröiviä rakennuksia. Yksi näistä Byakkotai-samuraista jäi kuitenkin henkiin koska feilasi seppukun. Joka paikassa vakuutellaan, että hän jäi kituen henkiin ja kuin ihmeen kaupalla pelastui joidenkin tavisten raahatessa hänet toipumaan, itse kuitenkin olen taipuvainen uskomaan, että hän oli pelkuri, joka petti muut Byakkotait, eikä rohjennutkaan työntää veistä kunnolla sisuskaluihinsa...

Jokatapauksessa... Muiden turistien kanssa letkassa suuntasin Iimori-yamalle, missä tämä uhrautuminen tapahtui. Vuoren huipulle johti portaat - ja liukuportaat! Koska oli kuuma päivä, enkä kyennyt ajattelemaan (tai tulkitsemaan japaninkielistä tekstiä) järkevästi, oletin, että vuorelle pitää ostaa lippu kuitenkin ja että kiivettävä matka olisi pidempi, joten ostin lipun noihin liukuportaisiin. Ei se kallis ollut ja tulipahan ensimmäisen kerran elämässä kuljettua liukuportaita pitkin vuorelle, mutta oli hieman petetty olo, kun liukuportaiden yläpäässä huomasin, että portaita pitkin olisi päässyt ilmaiseksi ja kiivettävä matka ei ollut kovin pitkä ylhäältä sen kunnolla nähdessä. Lisäksi liukuportaiden jälkeen joutui kuitenkin kiipeämään jonkin matkaa portaita. Fail.

Vuoren huipulla oli byakkotaiden haudat ja muistomerkkejä. Japanilaiset näyttivät oleva hyvin liikuttuneita Byakkotaiden esimerkillisestä omistautumisesta ja uhrautumisesta sotaherransa hyväksi. Kuten myös natsisaksan johtajat ja Mussolini, jotka molemmat olivat lähettäneet jonkinlaisen muistomerkin vuorelle. Mussolinin muistomerkkin kivi oli jonkin Pompejin raunioista löytyneen temppelin kiveä tjsp. Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisten otettua Japanin haltuunsa, tietyt symbolit ja jotain tekstiä noista muistomerkeistä on kuitenkin raaputeltu pois.

Ne itse haudat:

Byakkotai tähystää huolestuneena "savuavaa" linnaa:

Ihan kiva näkymä Aizu-Wakamatsun kaupunkiin ja lähestyvät ukkospilvet:

Piti myös näkyä se linna (tai oikeastaan myöhemmin rakennettu samanlainen, alkuperäinen on tuhoutunut), mutta en onnistunut bongaamaan sitä - kertokaa ihmeessä, jos löydätte sen kuvasta.

Vuorella oli myös jännä viisikulmainen rakennus, jonka tarkoitus jäi itselleni vähän hämäräksi, mutta jotain uskonnollisia raapustuksia ja buddhan patsaita siellä oli. Noita suurempi mielenkiinnonkohde onkuitenkin tönön jännä rakenne, jossa torniin ylös ja alas voi kävellä kierreportaita, niin, että pysähtymättä tai vaihtamatta suuntaa pääsee sekä ylös että alas. Eikä tule käveltyä samasta kohdasta kahdesti. Ooh.

Oli tosiaan vähän väsynyt päivä ja vaikka Aizu-Wakamatsu vaikuttikin ihan mukavalta ja nähtävää olisi ollut enemmänkin, jumitin Iimori-yaman jälkeen mukavassa, erilaisia vartaita miso-marinadissa tarjonneessa ravintolassa. Nam.

Ja kivassa kahvilassa syömässä jogurttijuustokakkua. Nam. Kattauskin oli varsin söpö, pienissä kannuissa tuotiin kermaa ja sokerivettä. Tuo synkkä juoma on aisukoohii, eli jääkahvi.

Kahvilassa istuessani alkoi kunnon ukkosmyräkkä rankkasateineen. Hyvä ruoka ja kaunis ukonilma, parempi mieli. Asemalla junaa odotellessa pääsin vielä katsomaan paikallisten kanssa aseman telkkarista pesäpalloa, joka on muuten suosituin urheilulaji Japanissa. Juuri nyt on käynnissä valtakunnallinen lukiolaisten pesäpalloturnaus, jossa on osallistujina Japanin 42 maakunnan/läänin/tjsp parhaat lukiojoukkueet. Ja olivat muuten aika taitavia. Isolla stadionilla oli lisäksi paljon yleisöä ja ottelut lähetetään suorana telkkarista. Turnauksen mielenkiintoisiin perinteisiin kuuluu, että hävinnyt joukkue kerää ottelun jälkeen stadionin maata mukaansa, lukion 1. ja 2. luokkalaiset kannustimeksi, jotta voisivat palata seuraavana vuonna turnaukseen ja 3. luokkalaiset muistoksi viimeisestä turnauksestaan. Oli aika liikuttavaa seurata telkkarista kun lukiolaispojat itkien kaapivat stadionin maata reppuhinsa.

Temppeleitä, maaseutua, rotko ja onsen

Ja taas vierähti yli viikko niin nopeasti... Joka päivä on ollut paljon ohjelmaa, joten aika kuluu käsittämättömän nopeasti. Muutenkin tämä reissu on varmsti ollut elämäni nopeimmat vajaa3 kuukautta.Olen kuitenkin usein junassa istuessa kirjoitellut tekstiä blogiin, en vain ole saanut aikaiseksi saattaa sitä luettavaksi asti kuvineen päivineen, mutta tässä nyt jälkijunassa vähän selostuksia.

Viime viikon tiistain (10.8.) ohjelmassa oli Hiraizumi, joka oli ennakkoon yksi niistä mestoista, joihin olin ladannut eniten odotuksia. Eikä onneksi tarvinnut pettyä :)

En ole ajanut pyörällä ainakaan kuuteen vuoteen (todennäköisesti noin kahdeksaan), mutta koska haluisin ehtiä myöhemmin smana päivänä vielä Narukoon, rohkaisin mieleni ja vuokrasin pyörän kolmeksi tunniksi 700 yenillä. Tässä uljas ratsuni, joka katkaisi monen vuoden pyöräilemättömyyden.

Pitäisi kyllä alkaa taas pyöräillä. Se olisi loistava keino lähiseutumatkailuun Helsingin ympäristössä ja joskus hamassa tulevaisuudessa ehkä kauemmaksikin suuntautuville matkoille...

Hiraizumi oli mukava kylänen. Sen tärkeimmät nähtävyydet ovat pari temppelialuetta ja Minamoto Yoshitsunen muistomerkki paikalla, jossa tämä Japanin historian ehkä suosituin traaginen sankari perimätiedon mukaan suoritti seppukun. Tuskaisesta aamuherätyksestä huolimatta olin lopulta tyytyväinen, että jaksoin raahautua paikalle ennen suurempia turistilaumoja ja päivän kuuminta hetkeä.

Temppelit olivat hienoja, vanhimmat niistä ovat 1100-luvulta kuten mestan suurin nähtävyys Konjiki-do. Tuo eniten hehkutettu temppeli oli tosin hieman pettymys, sillä se on restauroitu niin taidokkaasti, ettei se näyttänyt lainkaan vanhalta :P Olihan se kauttaaltaan lehtikullattuna ja helmiäisellä ja kaikella mahdollisella kalliilla koristeltuna aika bling bling - eikun siis kirakira - ja "ihan kiva", mutta tykkäsin enemmän tunnelmallisista oikeasti vanhan oloisista temppeleistä. Kuten tästä:

Siitä kultaisesta ei saanut ottaa kuvaa ja sen ympärille on myös rakennettu toinen rakennus suojelemaan sitä. Katsella sai vain lasin takaa noin sadan muun turistin kanssa. Ostin lisäksi monta o-mikuji-ennustusta joista osa on tuliaisia, mutta itseäni varten ostettu ennustus povasi synkkiä aikoja ja vähäistä onnea. O-mikuji ostetaan useimmissa paikoissa niin, että raha tiputetaan laariin ja vastineeksi napataan yksi ennuste. Yleinen hinta on 100-300 jeniä per ennustus (riippuen siitä, kuinka spesiaali ennustus on kyseessä ja kuinka tunnetusta paikasta sen ostaa) ja kukaan ei vahdi, maksatko oikeasti pyydetyn hinnan tai ylipäänsä mitään. Perinteisten o-mikujien(joissa usein on mukana jokin taikakalu) rinnalle on ilmaantunut mm. mikujeja, joiden mukana tuleva taikakalu on kännykkäkoru, tarra tai vaikkapa rilakkuma-teemainen.

Oma ennustukseni olisi ollut varmaan syytä sitoa jonnekin, mistä tuuli kuljettaa pahansuovat enteet pois, mutta halusin ensin kääntää sen sanakirjan avulla. Ehkä sidon sen puuhun vielä joskus jossain. Vaikka Suomessa johonkin hyvin, hyvin tuuliseen paikkaan. Ennustus kertoi jotakuinkin, että lähitulevaisuudessa ei ole aika tehdä mitään haastavaa tai uutta, sillä se menee kuitenkin pieleen. Myös töissä, opiskelussa ja ihmissuhteissa kannattaa ottaa ihan rauhassa ja ymmärtää oma (vähäinen) paikkansa maailmassa. Oonkin aina ollut sitä mieltä, että haastavat asiat on aika syvältä, siinähän saattaa vaikka vahingossa kehittyä ja kokea jotain.

Hirsitemppeli!

Seuraava kohde oli Naruko, joka on tunnettu rotkosta ja kylpylöistä. Oli järjettömän kuuma ja meinasin jo luopua toivosta, kun yritin etsiä tietä rotkolle (vihaan japanilaisia karttoja, jotka ovat usein vähän sinnepäin ja mittakaavasta ei ole tietoakaan...), mutta löysin sen lopulta.

Rotkossa kävellessä puolestani jännitti hieman, miten pääsen toisesta päästä takaisin Narukoon, vai pitääkö kävellä sama matka uudestaan tai ottaa taksi. Sekin ongelma ratkesi, koska reitti olikin ennakkotiedoista poiketen suljettu puolivälistä alkaen ja ainoa suunta oli takaisinpäin.

Löysin myös liskoja (en nyt jaksa säätää kuvien kanssa, mutta ehkä ne liskot noista jotenkin erottaa):

Liskoista kuvia ottaessani jokin ilkimys puri minua takapuolesta ja havahduin siihen, että ympärilläni pörrää noin kymmenen paarmaa. No, nytpä tiedän, että niitäkin on Japanissa. Tuli aika kiire takaisinpäin ja olikin tosi mukavaa juosta paarmoja pakoon siinä helteessä samalla huitoen niitä loitommas viuhkalla.

Narukon kylässä joku osoitti mieltään ohikulkevia turisteja kohtaan?

Koko päivän pyöräiltyä ja käveltyä onsen oli taivaallinen elämys. Luulisi, että helteessä se on epämiellyttävää, mutta saunovathan suomalaisetkin kesällä. Taki-no-yu onsen on yli 150 vuotta vanha ja vau, mikä tunnelma ja rikin haju tuliperäisestä vedestä.

Sendain tanabata ja turistirysä

Vaikka hellettä riittää tuskastuttaviin lukemiin saakka (kuten kai siellä Suomessakin tänä kesänä on riittänyt) niin olen kyllä onnekas, kun voin matkustaa Japanissa juuri nyt. Elokuu on matsureiden aikaa, ja pääsinkin sunnuntaina näkemään jo kolmannen matsurini tämän matkan aikana: Sendain kuuluisan tanabata-matsurin. Tärkein nähtävyys ovat parin kadun varteen pystytetyt oksat, joista roikkuu jättimäisiä koristeellisia juttuja, joiden japaninkielisen nimityksen juuri pääsin unohtamaan.

Näitä on usean kilometrin matkalla varmaan tuhansia toinen toistaan kauniimpia. Ja porukkaakin oli hieman kertynyt mestoille. Joku suomalainenkin siellä seassa...

Joihinkin oli keksitty hieman perinteisistä poikkeavia ideoita. Kuten miljoonan ihmisen hymyillä koristellut "jutut".

Tai pelihallia ja oluita mainostavat "jutut".

Kiertelin myös Sendain hieman syrjäisempiä kujia kyllästyttyäni tanabata-ryysikseen. Vaikuttaa oikein mukavalta "pikkukaupungilta". Reilun miljoonan asukkaan Sendaissa on ison japanilaisen kaupungin tunnelmaa sopivan kompaktissa koossa.

Eilen maanantaina tein päiväretken erääseen Japanin "pakolliseen" kohteeseen - Matsushimaan. Matsushima suora käännös on mäntysaari, ja siitä juurikin on kyse. Eräässä lahdessa on useita satoja luonnonvoimien hauskannäköisiksi muovaamia saaria, joilla kasvaa... mäntyjä! Sen sanotaan olevan yksi Japanin kolmesta kauneimmasta maisemasta (Japanilaiset rakastavat kolmen settejä, on kolme kauneinta maisemaa, kolme kauneinta yömaisemaa - joista yksi muuten on Hakodate, kolme kauneinta linnaa, ja kolme vaikka sun mitä). Ajattelin, että maanantai on hyvä päivä käydä siellä, mutta porukkaa oli silti aivan liikaa. Ja kaikki oli kallista. Ja sääkin oli pilvinen, niin ettei saaria nähnyt kunnolla. Tässä paikan tunnelmaa hyvin kuvaava otos laivalaiturista.

Ja toinen eräälle pikkusaarelle, jolla on temppeli, johtavalta sillalta.

Kylän päänähtävyys on joku kuulemma hieno temppeli, mutta sisään olisi maksanut aika suolaiset 800 jeniä, ja pytinki oli vielä remontin kourissa ja peitetty muovilla kauttaaltaan. Joten suuntasin aika nopeasti seuraavaan kohteeseen, Nobiruun ja Oku-Matsushimaan. Hyvä päätös. Vaikka paikka mainostaa olevansa "International sight seeing model zone" turisteja oli hyvin vähän ja päänähtävyydet ovat maisemia, joten mihinkään ei tarvitse maksaa, jos vain jaksaa kävellä. Ja koska olen pihi, niin taksin tai pyörän vuokraamisen sijaan kävelinkin. Monta tuntia. Ja onnistuin polttamaan nahkani.

Matkaani virkisti tee, jossa on vaihtelevan verran kaloreita ja muita juttuja.

HIF on ohi!

(Tämä on alunperin kirjoitettu eilen lauantaina 7.8.)

Noniin.. Nyt kun HIF on vihdoin (tai oikeastaan "jo") ohi, ehdin ehkä taas kirjoittaa jotain blogiinkin. Kuten tuossa muutama viikko sitten kirjoittamassani postauksessa mainitsinkin, työmäärän kurssilla oli aika mieletön. Meidän luokkamme tuntui saavan vielä muita luokkia enemmän läksyjä, emmekä juuri saaneet helpotusta silloin, jos oli jotain muuta ohjelmaa, kuten matsuri tai puhekilpailu. Muutakin ohjelmaa riitti liiaksikin koko ohjelman ajan, joten tekemisestä ei ollut pulaa, aika usein en saanutkaan kaikkia läksyjä (ajoissa) palautettua. Nyt on aika matkustella Japanissa pari viikkoa ennen paluuta kotimaan kamaralle, joten yritän vähän kertailla huippuhetkiä blogiin, kun kuitenkin on aikaa - itsekseni kun tällä kertaa matkustan.

Juuri tätä kirjoittaessa istun Aomorin satamassa muutaman (kymmenen?)tuhannen muun henkilön kanssa odottamassa ilotulitusten alkua - ja pelkään, että kannettavasta loppuu akku nyt juuri kun kerrankin pääsin kirjoittamisen alkuun.

Viimeiset pari päivää ovat olleet mahtavia ja samalla hyvin surullisia. Torstai-illasta asti olen varmaan itkeskellyt vähintään tunnin välein. Tutustuin aivan mahtaviin ihmisiin ja monista - mukaanlukien isäntäperheeni - tuli minulle hyvin läheisiä. Eilen kurssin päätösjuhlassa olin kunnon "nakimushi" (itkupilli). En edes ottanut päätösjuhlan aikana yhtäkään kuvaa, koska aika mikä ei mennyt pillittämiseen, meni sen hillitsemiseen...

Eilen illalla sain isäntäperheeltäni läksiäislahjaksi itsetehdyn "2010 natsu no monogatari" -leikekirjan. Ja pillitin tietysti taas. Lapset olivat piirtäneet sinne kuvia ja kirjeitä minulle, vanhemmat olivat askarrelleet kesän aikana otetuista kuvista kuvakertomuksen kesästäni heidän luonaan. Okaasan kertoi, että vanhin lapsista, oli itkenyt vuolaasti koko ajan kirjettä kirjoittaessaan. Kirjoitin illalla myös erään valokuvan taakse viestin lapsille, jonka voisivat tänään lukea lähdettyäni. Kirjoitin vapaasti käännettynä kutakuinkin "Älkää itkekö, nähdään varmasti vielä!" Hyvähän minun on neuvoa olemaan itkemättä, kun tätä kirjoittaessakin silmäkulmat kostuvat sen verran, että päätin ottaa aurinkolasit käyttöön... Valokuva päätyi jääkaapin oveen.

Hakodatesta Aomoriin matkustaminen on tunnin pari hitaampaa lautalla kuin junalla ja siksi tietysti myös halvempaa, joten köyhänä opiskelijana päätin mennä lautalla. Bonuksena vielä merimaisemat. Totesin kuitenkin, että se oli hyvästien jättämisen kannalta vaikeampaa, kuin olisi ollut kävellä lentokentällä turvatarkastuksen läpi ja olla sen jälkeen näkemättä saattamaan tullutta perheen äitiä ja lapsia. Otoosan on juuri nyt työmatkalla, soitin hänelle tosin aamulla ja ääni väristen pääsin myös käyttämään ensimmäistä kertaa "sayoonara" -fraasia. Jokatapauksessa... Halattuani saattajia vuolaasti pillittäen astelin laivaan ja kesti itseasiassa aika pitkään, kun kiertelin laivan sisätiloja.. Mutta astuessani kannelle lähtöä odottamaan, lapset ja okaasan edelleen seisoivat maissa ja seuraavat noin 10 minuuttia oli kuin suoraan elokuvista: vilkutin loittoneville hahmoille itkien ja nenäliina kädessä. En tosin heiluttanut nenäliinaa.

Hakodate-yama mereltä käsin ja viimeinen näkymä Hakodaten kaupunkiin.

Oli muuten suuri virhe lukea lautalla Ayukan tänä aamuna huoneeni oven taakse jättämä kirje juuri kun olin vihdoin vähän rauhoittunut ;___;

Aomoriin saavuttuani mieliala on onneksi vähän kohonnut. Aomorissa on nimittäin tänään viimeistä päivää "Nebuta matsuri". Japanin mittakaavassakin hyvin tunnettu, suuri ja mahtava matsuri. Lauttaterminaalista kaupunkiin pääseminen osoittautui hieman ongelmalliseksi, sillä seuraavaa bussia olisin joutunut odottamaan 1,5 tuntia, mutta halusin päästä asemalle mahdollisimman nopeasti ostamaan junalippua - junatkin kun ovat  ymmärrettävästi aika täynnä kun jokunen kymmenen tuhatta ihmistä pakkautuu festivaaleja juhlimaan. Terminaalin ulkopuolella odotteli kolme japanilaista tyttöä ja kuulin kuinka he puhuivat taksin ottamisesta juna-asemalle. Kaksi kuukautta sitten en varmaan olisi tätä tehnyt, sillä olin vielä hyvin epävarma japaninkielen taidostani, mutta nyt perusasioiden selvittäminen japaniksi sujuu jo niin helposti, että kuin huomaamatta tulin kysyneeksi heiltä, suostuisivatko he jakamaan taksin, sillä yksin taksin ottaminen asemalle tulisi köyhälle opiskelijalle aika kalliiksi. Suostuivathan he toki ja kyselivät koko taksimatkan ajan innoissaan Suomesta ja japanin opiskelustani Hakodatessa.

Hankittuani JR East -junapassin ja varmistettuani paikan junaan, suuntasin kohti paraatia. Koska Hakodaten "Minato matsuri" järjestetään yleensä juuri ennen tätä juhlaa ja kaupungit ovat ystävyyskaupunkeja (tai jotain sinnepäin) paraatin ensimmäisten kulkijoiden joukossa oli Hakodaten kuuluisaa ika odoria esittänyt ryhmä (ika odorista lisää varmaan joskus myöhemmin). Osallistuimme maanantaina ja tiistaina muiden HIF:n oppilaiden kanssa Hakodaten ika odoriin ja uudelleen tutun musiikin kuullessa muistot Hakodaten ika odorista tietysti palasivat elävästi mieleeni ja pillitin taas :D Olen kyllä aika toivoton tapaus.

Jokatapauksessa, kuvia paraatista, jonka pääosassa ovat nuo valtavat kärryt ja taiko-rummuttajat, doozo:

Hienoa oli. Yritän kyllä joskus saada uploadattua videoita johonkin... Ehkä saan sen aikaan vasta Suomeen palattuani... Kierros, minkä nuo kärryt tekevät kestää noin tunnin, hellettä oli tänään mukavat 34 astetta ja kärryjen vetäminen tai rummuttaminen ei näyttänyt kovin kevyeltä suoritukselta. Nostan hattua kulkueeseen osallistuneille, itse tein kuolemaa varjossa kulkuetta istuen katsellessakin.

(Välihuomautus: pääsin hotellille ja telkkarista tulee hölmö variety show, missä juuri yritetään arvata henkilön pohkeiden perusteella, mitä urheilulajia hän harrastaa :D )

Kulkueen jälkeen huilasin ja torkuin hetken penkillä kivassa puistossa, missä sai myös liottaa hikisiä jalkojaan suihkulähteessä.

Auringon laskettua nuo aiempien kuvien kärryt valaistaan ja tyrkätään mereen. Samalla on ohjelmassa ilotulitus. Valitsin hiukan heikomman paikan näiden näkemiseen, sillä halusin olla lähellä juna-asemaa, eikä siksi ole valaistuista kärryistä hyviä kuvia. Paikalla tosiaan oli pari muutakin ihmistä, itse istahdin tuon kuvassa näkyvän lyhtypylvään juurelle. Kuvan ottamisen ja oman paikkani varmistamisen jälkeen paikalle valui vielä tunnin ajan jatkuvasti lisää porukkaa ennenkuin ilotulitus alkoi.

Aseman pyöräparkissakin oli pari pyörää:

Ilotulitus oli näyttävä, niinkuin varmaan aina Japanissa (huikealla kolmen kerran kokemuksella). Juna tosin lähti 10 min ennen loppuhuipennusta, joten parhaat palat jäivät näkemättä tällä kertaa. Viimeiset näkemäni ilotulitukset aseman ylikulkusillalta tallennettuna

Päivän huomioita japanin kielestä:
1. Oma kielitaitoni on kehittynyt täällä ollessa hurjasti. Tiesin toki, että kehitystä on tapahtunut, mutta jotenkin nyt kun ei tarvitse keskittyä kouluun ja pää toimii taas paremmin, kun ei ole stressiä mistään, todella huomaan, miten helpoksi asioiden hoitaminen japaniksi on muuttunut täällä ollessa. Kirjoitettu teksti toki vielä on kanjien takia aika hankalaa, mutta ymmärrän tekstiäkin hurjan paljon paremmin kuin kesäkuun alussa Tokiossa.

2. Luulin, että Osaka-ben on hauskan kuuloista, mutta se ei vedä lainkaan vertoja Aomorin murteelle!

(Nyt telkkarissa esiteltiin kamera, missä on GPS ja se lisää automaattisesti kuvan tietoihin selostuksen siitä, missä kuva on otettu. Tahtoo.)