Eilen siis tapasin isäntäperheeni ja majoituin heidän luokseen. Ennen perheiden tapaamista opiskelijoille ja isäntäperheille pidettiin avajaisseremonia. Kurssin opiskelijat istuivat lavan edessä ja vähän matkan päässä takana istuivat isäntäperheet odottamassa. Jännitti. Lohduttaiduin sillä ajatuksella, että isäntäperheitä varmaan jännittää yhtä paljon. Avajaisseremonia piti sisällään kurssin henkilökunnan esittelyt ja viisi puhetta, joista en ymmärtänyt juuri mitään. Puhujina oli Hokkaido International Foundationin johtaja, Fumio Yamazaki, joka on ehkä herttaisin vanha herra ikinä. Muina puhujina oli Hakodaten kaupunginjohtaja, paikallisen sanomalehden päätoimittaja, paikallisen yrittäjien yhdistyksen joku ja NHK:n (Japanin kansallinen televisioyhtiö) Hakodaten uutisankkuri.
Puheiden jälkeen puhujat ja muut kunniavieraat poistuivat paikalta ja ohjelman koordinaattori (tosi mukava, kaunis ja aina iloinen Fukuhisa-san) pyysi opiskelijoita kääntymään 180 astetta tuoliensa kanssa, jotta näkisimme vihdoin isäntäperheet. Jännityksen määrä oli ihan järjetön ja melkein rupesin itkemään väsymyksestä ja jännityksestä, mutta pysyin jotenkin kasassa. Yksi perhe kerrallaan perhe ja opiskelijat pyydettiin keskelle huonetta, missä tapahtui kumartelu ja esittäytyminen ja vähän lisää kumartelua ja kättelyä iloisessa sekamelskassa :P Sitten marssittiin viereisen huoneen, missä matkalaukut odottivat, kautta kukin perheisiimme. Minua vastassa oli perheen äiti ja kaksi nuorimmaista lasta, sillä isä oli työmatkalla Tokiossa ja vanhin tyttö tekemässä jotakin koululehtijuttua kaverinsa luona. Lapset olivat kovin ujoja alkuun, mutta äidin, Aki-sanin, kanssa sujui aika hyvin heti alusta. Luulisin. Japanilaiset kun ovat välillä mestareita peittämään oikeat tunteensa ja mielipiteensä.
Paitsi lapset. Alun ujostelun jälkeen, eli noin tunnin kuluessa ensitapaamisesta, erityisesti nuorin, 4-vuotias Kanami-chan, on lähes jatkuvasti roikkunut joko lahkeessani tai käsivarressani kiinni. Lapset olivat askarreleet minulle helmistä rannekoruja ja halusivat jatkuvasti piirtää kuvia minulle (ja minusta) ja esitellä tavaroitaan taistellen huomiosta. Vanhin tyttö, 8-vuotias Ayuka-chan, on lapsista ujoin, eikä ensin oikein uskaltanut puhua minulle, mutta ujous pikkuhiljaa helpotti, kun hän huomasi Kanamin ja Yukinan (6-vuotta) jo tulevan kanssani toimeen. Mieltä lämmitti kovasti, kun huoneessani istuessa ja ikkunan ollessa auki, kuulin kuinka pihalla lapset hihkuivat: "Mankinen-san ga suki!" ("Tykkään Mankinen-sanista!")
Perheen asunto sijaitsee omakotitaloalueella, missä ilmeisesti asuu paljon lapsiperheitä. Lapset leikkivät vesisotaa pihalla noin kymmenen hengen voimin ja kun selvisi, että täällä on vaihto-oppilas, ilmestyi pihan oven taakse kymmenen lasta ihmettelemään minua. Yksi tyttö kommentoi isoon ääneen "Kireina hito..." ("Kaunis ihminen..") mutta Ayuka opasti, että "Nihongo wakaru yo..." ("Ymmärtää kyllä japania")
Monet isäntäperheistä ovat olleet isäntäperheinä jo monia vuosia, mutta minä olen tälle perheelle ensimmäinen ulkomaalainen opiskelija. Ennen perheen pään saapumista paikalle Okaasan kertoi, että he vartavasten hakivat tänä vuonna, koska olivat jotakin kautta kuulleet, että tarjolla olisi suomalainen opiskelija. Amerikkalaista eivät kuulemma olisi edes huolineet sillä "Otoosan on vähän hiljainen ja ujo, joten amerikkalainen opiskelija olisi dame!" (dame = ei käy päinsä, mahdoton, ei toimi...) No ymmärrän, että halusivat hiljaisemman opiskelijan - kolmesta 4-8 -vuotiaasta kun ajoittain lähtee uskomaton melu, kun oikein villiintyvät ;)
Otoosanin saavuttua kotiin, lähdimme syömään soba-nuudeliravintolaan koko porukalla. Ja supermarkettiin. Pääsin vihdoin kysymään joltakin monista japanilaisista elintarvikkeista, joita olin ihmetellyt kaupoissa jo aiemmin. Nämä pari päivää perheessä ovat jo tarjonneet lukemattomia uusia makuelämyksiä. Ulkomaalaisena olen yleensä ravintoloissa tyytynyt siihen, mitä satun ruokalistasta jotenkin tunnistamaan ja tiedän miten sitä syödään, mutta nyt isäntäperheen opastaessa, olen uskaltanut maistaa kaikenlaista uutta. Tänä aamuna ylitin jonkinlaisen henkisen esteen ja maistoin aamupalalla nattoota. Ei se pahaa ollut. Joskaan ei myöskään mitään suurta herkkua. Jatkan sitkeästi totuttelua, ehkä opin arvostamaan tuota omituista kulinaarista elämystä vielä.
Tänään Japanissa on "Chichi no hi", eli isäinpäivä. Sen kunniaksi Kanamin tarhassa oli isiä varten tapahtuma, missä lapset ja isät yhdessä valmistivat voita kermasta ja maidosta ja sitten valmistettua voita syötiin lohkoperunoiden kanssa. Sääntö oli, että jokaisesta perheestä sai paikalle saapua vain isä, sillä tarha on tosi iso ja siellä on paljon lapsia, joten muuten ei riittäisi tila. Lastentarhan opettajalta kuitenkin saatiin erikoislupa, että eksoottinen vaihto-oppilas pääsi osallistumaan ja näkemään tarhan toimintaa. Olen ihan vakuuttunut, että japanilaiset lapset ovat maailman söpöimpiä.Otoosan ja Kanami-chan valmiin voin kanssa:
Illalliseksi oli spesiaaliohjelmaa, grillijuhlat japanilaisittain. Kylään oli myös tullut Otoosanin työkaveri perheineen. Ruoka oli (taas kerran) hyvää ja sitä oli paljon. Erilaisia lihoja (eri osia niin naudasta, siasta kuin kanastakin), erilaisia rapuja, erilaisia vihanneksia, yakisobaa, jälkkäriksi oli vesimeloonia, kirsikoita ja kakkua. Omnomnom. Työkaverin lapsi oli sitä mieltä, että minä olen "o-hime mitai" (prinsessan näköinen). Heh. Hakodatessa saa kyllä tämän tukan kanssa vielä enemmän huomiota, kuin Tokiossa...
Grillasimme talon etupihalla parkkipaikalla - muualla ei ole tarpeeksi isoa tilaa. Kuva otettu huoneeni ikkunasta
Jo aiemmin mainitsin, että japanilaiset ovat mestareita peittämään todelliset tunteensa. Tänään näin siitä myös varoittavan esimerkin. En olisi huomannut mitään, ellei isäntäperheeni Okaasan olisi siitä erikseen sanonut eräässä vaiheessa, kun olimme kahden. Okaasan kertoi, ettei oikein tule toimeen tänään kylässä olleen perheen vaimon kanssa. Kumpikaan heistä ei pidä kuulemma toisistaan. Vasta tuon jälkeen huomasin siitä hyvin hienovaraisia vihjeitä heidän välisessä kanssakäymisessään. Että näin. Toivottavasti en vahingossa ikinä joudu kovin pahaan epäsuosioon, kun en ymmärrä noita japanilaisten hienovaraisia oikeiden tunteiden vihjeitä.
Loppukevennys: Näillä japanilaiset lapset harjoittelevat syömäpuikkojen käyttämistä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti