Kurssin opiskeluosuus sitten starttasi. Ja se näkyy blogin päivitystahdissakin hyvin selvästi. Työmäärä on ihan oikeasti aika järjetön. Etukäteen tiesin, että kurssi on vaativa ja töitä on paljon ja luin edellisen vuoden osallistujan blogista, että vaikka hän tiesi tuon hän silti yllättyi ja järkyttyi työmäärästä. No minäkin yllätyin ja järkytyin tuostakin tiedosta huolimatta :D
Luokista A-F (joista A on helpoin ja F vaativin ryhmä) sijoituin luokalle C, mikä on jotakuinkin "lower intermediate". Olen tyytyväinen. Luulin, että alkukoe olisi mennyt niin heikosti, että päädyn A-B luokille, mitkä ovat "upper beginner". Luokkakaverit ovat kivoja ja ryhmämme opettaja, Osaka-sensei, on kiva. Ryhmän vaikeustaso on myös minulle aika sopiva. Ihan aloittelijoiden kielioppia yms. ei enää käsitellä kuin vähän kertauksen vuoksi, jos se on oleellista jonkin uuden asian ymmärtämiseen, vaan keskitymme vähän enemmän hienovaraisempiin kielen nyansseihin. Suurin osa amerikkalaisopiskelijoista on käyttänyt samaa kirjasarjaa, mitä tälläkin kurssilla käytetään, mutta minulla käytössä olleet sarjat ovat erilaisia, joten vähän olen joutunut lisäksi opiskelemaan itse asioita, joita jo oletetaan osaavan. Kanjeissa ehkä myös on vähän enemmän opeteltavaa kuin muilla.
Sitten se hieman nihkeä puoli: työtaakka. Joka on - kuten tuli mainittua - aika mieletön. Aika normaali yhden päivän läksymäärä on esim: aine (pituus 1 genkouyoushi, japanilainen ainekirjoituspaperi, A4, jolle mahtuu 400 kirjoitusmerkkiä), 3 sivun tehtävämoniste (joka usein sisältää paljon avoimia kysymyksiä), 4-5 sivua kielioppitehtäviä kirjasta (näissäkin usein avoimia kohtia, joihin pitää itse keksiä jotain), seuraavan päivän tekstipätkien (yleensä 2-3 kpl) sanasto ja etukäteen kappaleen lukeminen ja kuuntelu CD:ltä, yleensä 15 "uutta" kanjia, joista yleensä noin puolet on itselleni oikeasti uusia + 10 kanjein kirjoitettua sanaa, jotka pitää osata lukea, mutta kanjeja ei tarvitse osata kirjoittaa. Ja tämä kaikki toistuu joka päivä. Ainiin - lisäksi on kaikkea muutakin kuten tänään palautettu isäntäperheen haastattelu, jonka tekemiseen oli 4 päivää aikaa, perjantaina pitää palauttaa ensimmäinen versio puhekilpailun puheesta (viikko suunnitteluaikaa) ja sitten on ns. Independet Study Project, mitä tehdään koko kurssin ajan. Jos ehdin, saatan kirjoittaa siitä joskus jotain lisää :P
Joka aamu on 10 minuutin kanji- ja sanastokoe ja kotitehtävät pitää palauttaa sen loppuun mennessä - sen jälkeen automaattisesti lähtee puolet pisteistä pois. Auts :D Nuo minikokeet ovat tosin menneet minulla jostain kumman syystä aika hyvin - kotitehtävät olen tehnyt kiireessä aika hutiloiden - mutta silti ei oikein koulun ja kulttuuriintutustumisaktiviteettien jälkeen tule tehtyä mitään muuta kuin läksyjä, syötyä ja käytyä suihku.. siis kylvyssä.Yleensä kotona nukun keskimäärin 9h yöunia, että tunnen itseni levänneeksi ja virkeäksi. Täällä olen nukkunut noin 6 h / yö, ja pari viimeistä päivää olenkin ollut vähän pihalla ja teen tyhmiä virheitä jatkuvasti.
Huomenna on ensimmäinen "isompi" koe tähän mennessä käsitellyistä asioista, joten ei tullut (kovin paljon, vain 2 sivua) läksyä. Ajattelinkin siis aivojeni toiminnan tasapainottamiseksi panostaa nukkumiseen kokeeseen lukemisen sijaan. Saa nähdä, kuinka pahasti feilaan kokeen :D
Mutta hauskaa on kaikesta huolimatta ollut. Perheeni on edelleen aivan ihana, koulukaverit ovat kivoja ja olen oppinut aivan järjettömästi japania vain parissa viikossa. Hyvin selvää kehitystä tapahtunut etenkin puhumisessa alkukankeuden jälkeen. Ja alan ymmärtää TV ohjelmia jotakuinkin :P
Ja sähköinen sanakirja on paras ostos ikinä! Suosittelen lämpimästi kaikille (jo ehkä alkeet läpikäyneelle) japanin opiskelijalle.
Ja vapaaehtoinen ohjelma on ollut kiinnostavaa, hauskaa ja rentouttavaa. Se on tähän mennessä pitänyt sisällään retken Joomon-aikakauden raunioille, kendoa (ihan parasta!) ja teeseremoniaa. Lisäksi perheen kanssa olen käyny monessa paikassa, kuten jossain perhetapahtumassa (taiko-esitys, pelejä ja leikkejä, ruokakojuja ja iso arvontahässäkkä), Konbukanissa ja hyvissä paikallisissa ruokapaikoissa, joihin ei itse tulisi mitenkään löydettyä ja lähdettyä :)
En jaksa tähän postaukseen tällä kertaa liittää kuvia, mutta latasin noin 100 räpsyä lisää osoitteeseen http://jarimankinen.1g.fi/kuvat/Sinttu/Japani 2010/ joten menkää sinne ihmettelemään.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
"Mankinen-san ga suki!"
Aaaaaah!
Eilen siis tapasin isäntäperheeni ja majoituin heidän luokseen. Ennen perheiden tapaamista opiskelijoille ja isäntäperheille pidettiin avajaisseremonia. Kurssin opiskelijat istuivat lavan edessä ja vähän matkan päässä takana istuivat isäntäperheet odottamassa. Jännitti. Lohduttaiduin sillä ajatuksella, että isäntäperheitä varmaan jännittää yhtä paljon. Avajaisseremonia piti sisällään kurssin henkilökunnan esittelyt ja viisi puhetta, joista en ymmärtänyt juuri mitään. Puhujina oli Hokkaido International Foundationin johtaja, Fumio Yamazaki, joka on ehkä herttaisin vanha herra ikinä. Muina puhujina oli Hakodaten kaupunginjohtaja, paikallisen sanomalehden päätoimittaja, paikallisen yrittäjien yhdistyksen joku ja NHK:n (Japanin kansallinen televisioyhtiö) Hakodaten uutisankkuri.
Puheiden jälkeen puhujat ja muut kunniavieraat poistuivat paikalta ja ohjelman koordinaattori (tosi mukava, kaunis ja aina iloinen Fukuhisa-san) pyysi opiskelijoita kääntymään 180 astetta tuoliensa kanssa, jotta näkisimme vihdoin isäntäperheet. Jännityksen määrä oli ihan järjetön ja melkein rupesin itkemään väsymyksestä ja jännityksestä, mutta pysyin jotenkin kasassa. Yksi perhe kerrallaan perhe ja opiskelijat pyydettiin keskelle huonetta, missä tapahtui kumartelu ja esittäytyminen ja vähän lisää kumartelua ja kättelyä iloisessa sekamelskassa :P Sitten marssittiin viereisen huoneen, missä matkalaukut odottivat, kautta kukin perheisiimme. Minua vastassa oli perheen äiti ja kaksi nuorimmaista lasta, sillä isä oli työmatkalla Tokiossa ja vanhin tyttö tekemässä jotakin koululehtijuttua kaverinsa luona. Lapset olivat kovin ujoja alkuun, mutta äidin, Aki-sanin, kanssa sujui aika hyvin heti alusta. Luulisin. Japanilaiset kun ovat välillä mestareita peittämään oikeat tunteensa ja mielipiteensä.
Paitsi lapset. Alun ujostelun jälkeen, eli noin tunnin kuluessa ensitapaamisesta, erityisesti nuorin, 4-vuotias Kanami-chan, on lähes jatkuvasti roikkunut joko lahkeessani tai käsivarressani kiinni. Lapset olivat askarreleet minulle helmistä rannekoruja ja halusivat jatkuvasti piirtää kuvia minulle (ja minusta) ja esitellä tavaroitaan taistellen huomiosta. Vanhin tyttö, 8-vuotias Ayuka-chan, on lapsista ujoin, eikä ensin oikein uskaltanut puhua minulle, mutta ujous pikkuhiljaa helpotti, kun hän huomasi Kanamin ja Yukinan (6-vuotta) jo tulevan kanssani toimeen. Mieltä lämmitti kovasti, kun huoneessani istuessa ja ikkunan ollessa auki, kuulin kuinka pihalla lapset hihkuivat: "Mankinen-san ga suki!" ("Tykkään Mankinen-sanista!")
(Niille, jotka ymmärtävät japania, on tuossa vaaleanpunaisessa lapussa hauska sanaleikki: "Ottosei o ottose~!" - Ottosei = hylje, ottose~ = tietty taivutus heittää verbistä... Heh.)
Perheen asunto sijaitsee omakotitaloalueella, missä ilmeisesti asuu paljon lapsiperheitä. Lapset leikkivät vesisotaa pihalla noin kymmenen hengen voimin ja kun selvisi, että täällä on vaihto-oppilas, ilmestyi pihan oven taakse kymmenen lasta ihmettelemään minua. Yksi tyttö kommentoi isoon ääneen "Kireina hito..." ("Kaunis ihminen..") mutta Ayuka opasti, että "Nihongo wakaru yo..." ("Ymmärtää kyllä japania")
Monet isäntäperheistä ovat olleet isäntäperheinä jo monia vuosia, mutta minä olen tälle perheelle ensimmäinen ulkomaalainen opiskelija. Ennen perheen pään saapumista paikalle Okaasan kertoi, että he vartavasten hakivat tänä vuonna, koska olivat jotakin kautta kuulleet, että tarjolla olisi suomalainen opiskelija. Amerikkalaista eivät kuulemma olisi edes huolineet sillä "Otoosan on vähän hiljainen ja ujo, joten amerikkalainen opiskelija olisi dame!" (dame = ei käy päinsä, mahdoton, ei toimi...) No ymmärrän, että halusivat hiljaisemman opiskelijan - kolmesta 4-8 -vuotiaasta kun ajoittain lähtee uskomaton melu, kun oikein villiintyvät ;)
Otoosanin saavuttua kotiin, lähdimme syömään soba-nuudeliravintolaan koko porukalla. Ja supermarkettiin. Pääsin vihdoin kysymään joltakin monista japanilaisista elintarvikkeista, joita olin ihmetellyt kaupoissa jo aiemmin. Nämä pari päivää perheessä ovat jo tarjonneet lukemattomia uusia makuelämyksiä. Ulkomaalaisena olen yleensä ravintoloissa tyytynyt siihen, mitä satun ruokalistasta jotenkin tunnistamaan ja tiedän miten sitä syödään, mutta nyt isäntäperheen opastaessa, olen uskaltanut maistaa kaikenlaista uutta. Tänä aamuna ylitin jonkinlaisen henkisen esteen ja maistoin aamupalalla nattoota. Ei se pahaa ollut. Joskaan ei myöskään mitään suurta herkkua. Jatkan sitkeästi totuttelua, ehkä opin arvostamaan tuota omituista kulinaarista elämystä vielä.
Tarhan jälkeen käytiin Otoosanin kanssa ostamassa tarpeeksi pitkä LAN-kaapeli, joten nyt minulla on teh intterwep omassa huoneessa! Yay!
Illalliseksi oli spesiaaliohjelmaa, grillijuhlat japanilaisittain. Kylään oli myös tullut Otoosanin työkaveri perheineen. Ruoka oli (taas kerran) hyvää ja sitä oli paljon. Erilaisia lihoja (eri osia niin naudasta, siasta kuin kanastakin), erilaisia rapuja, erilaisia vihanneksia, yakisobaa, jälkkäriksi oli vesimeloonia, kirsikoita ja kakkua. Omnomnom. Työkaverin lapsi oli sitä mieltä, että minä olen "o-hime mitai" (prinsessan näköinen). Heh. Hakodatessa saa kyllä tämän tukan kanssa vielä enemmän huomiota, kuin Tokiossa...
Grillasimme talon etupihalla parkkipaikalla - muualla ei ole tarpeeksi isoa tilaa. Kuva otettu huoneeni ikkunasta
Jo aiemmin mainitsin, että japanilaiset ovat mestareita peittämään todelliset tunteensa. Tänään näin siitä myös varoittavan esimerkin. En olisi huomannut mitään, ellei isäntäperheeni Okaasan olisi siitä erikseen sanonut eräässä vaiheessa, kun olimme kahden. Okaasan kertoi, ettei oikein tule toimeen tänään kylässä olleen perheen vaimon kanssa. Kumpikaan heistä ei pidä kuulemma toisistaan. Vasta tuon jälkeen huomasin siitä hyvin hienovaraisia vihjeitä heidän välisessä kanssakäymisessään. Että näin. Toivottavasti en vahingossa ikinä joudu kovin pahaan epäsuosioon, kun en ymmärrä noita japanilaisten hienovaraisia oikeiden tunteiden vihjeitä.
Loppukevennys: Näillä japanilaiset lapset harjoittelevat syömäpuikkojen käyttämistä
Nyt nukkumaan, huomenna on herätys jo kuudelta (nyt kello on täällä yksitoista).. Varsinainen opiskelu täällä alkaa siis huomenna. Ja, mata nee~! (^-^ )v
Eilen siis tapasin isäntäperheeni ja majoituin heidän luokseen. Ennen perheiden tapaamista opiskelijoille ja isäntäperheille pidettiin avajaisseremonia. Kurssin opiskelijat istuivat lavan edessä ja vähän matkan päässä takana istuivat isäntäperheet odottamassa. Jännitti. Lohduttaiduin sillä ajatuksella, että isäntäperheitä varmaan jännittää yhtä paljon. Avajaisseremonia piti sisällään kurssin henkilökunnan esittelyt ja viisi puhetta, joista en ymmärtänyt juuri mitään. Puhujina oli Hokkaido International Foundationin johtaja, Fumio Yamazaki, joka on ehkä herttaisin vanha herra ikinä. Muina puhujina oli Hakodaten kaupunginjohtaja, paikallisen sanomalehden päätoimittaja, paikallisen yrittäjien yhdistyksen joku ja NHK:n (Japanin kansallinen televisioyhtiö) Hakodaten uutisankkuri.
Puheiden jälkeen puhujat ja muut kunniavieraat poistuivat paikalta ja ohjelman koordinaattori (tosi mukava, kaunis ja aina iloinen Fukuhisa-san) pyysi opiskelijoita kääntymään 180 astetta tuoliensa kanssa, jotta näkisimme vihdoin isäntäperheet. Jännityksen määrä oli ihan järjetön ja melkein rupesin itkemään väsymyksestä ja jännityksestä, mutta pysyin jotenkin kasassa. Yksi perhe kerrallaan perhe ja opiskelijat pyydettiin keskelle huonetta, missä tapahtui kumartelu ja esittäytyminen ja vähän lisää kumartelua ja kättelyä iloisessa sekamelskassa :P Sitten marssittiin viereisen huoneen, missä matkalaukut odottivat, kautta kukin perheisiimme. Minua vastassa oli perheen äiti ja kaksi nuorimmaista lasta, sillä isä oli työmatkalla Tokiossa ja vanhin tyttö tekemässä jotakin koululehtijuttua kaverinsa luona. Lapset olivat kovin ujoja alkuun, mutta äidin, Aki-sanin, kanssa sujui aika hyvin heti alusta. Luulisin. Japanilaiset kun ovat välillä mestareita peittämään oikeat tunteensa ja mielipiteensä.
Paitsi lapset. Alun ujostelun jälkeen, eli noin tunnin kuluessa ensitapaamisesta, erityisesti nuorin, 4-vuotias Kanami-chan, on lähes jatkuvasti roikkunut joko lahkeessani tai käsivarressani kiinni. Lapset olivat askarreleet minulle helmistä rannekoruja ja halusivat jatkuvasti piirtää kuvia minulle (ja minusta) ja esitellä tavaroitaan taistellen huomiosta. Vanhin tyttö, 8-vuotias Ayuka-chan, on lapsista ujoin, eikä ensin oikein uskaltanut puhua minulle, mutta ujous pikkuhiljaa helpotti, kun hän huomasi Kanamin ja Yukinan (6-vuotta) jo tulevan kanssani toimeen. Mieltä lämmitti kovasti, kun huoneessani istuessa ja ikkunan ollessa auki, kuulin kuinka pihalla lapset hihkuivat: "Mankinen-san ga suki!" ("Tykkään Mankinen-sanista!")
Perheen asunto sijaitsee omakotitaloalueella, missä ilmeisesti asuu paljon lapsiperheitä. Lapset leikkivät vesisotaa pihalla noin kymmenen hengen voimin ja kun selvisi, että täällä on vaihto-oppilas, ilmestyi pihan oven taakse kymmenen lasta ihmettelemään minua. Yksi tyttö kommentoi isoon ääneen "Kireina hito..." ("Kaunis ihminen..") mutta Ayuka opasti, että "Nihongo wakaru yo..." ("Ymmärtää kyllä japania")
Monet isäntäperheistä ovat olleet isäntäperheinä jo monia vuosia, mutta minä olen tälle perheelle ensimmäinen ulkomaalainen opiskelija. Ennen perheen pään saapumista paikalle Okaasan kertoi, että he vartavasten hakivat tänä vuonna, koska olivat jotakin kautta kuulleet, että tarjolla olisi suomalainen opiskelija. Amerikkalaista eivät kuulemma olisi edes huolineet sillä "Otoosan on vähän hiljainen ja ujo, joten amerikkalainen opiskelija olisi dame!" (dame = ei käy päinsä, mahdoton, ei toimi...) No ymmärrän, että halusivat hiljaisemman opiskelijan - kolmesta 4-8 -vuotiaasta kun ajoittain lähtee uskomaton melu, kun oikein villiintyvät ;)
Otoosanin saavuttua kotiin, lähdimme syömään soba-nuudeliravintolaan koko porukalla. Ja supermarkettiin. Pääsin vihdoin kysymään joltakin monista japanilaisista elintarvikkeista, joita olin ihmetellyt kaupoissa jo aiemmin. Nämä pari päivää perheessä ovat jo tarjonneet lukemattomia uusia makuelämyksiä. Ulkomaalaisena olen yleensä ravintoloissa tyytynyt siihen, mitä satun ruokalistasta jotenkin tunnistamaan ja tiedän miten sitä syödään, mutta nyt isäntäperheen opastaessa, olen uskaltanut maistaa kaikenlaista uutta. Tänä aamuna ylitin jonkinlaisen henkisen esteen ja maistoin aamupalalla nattoota. Ei se pahaa ollut. Joskaan ei myöskään mitään suurta herkkua. Jatkan sitkeästi totuttelua, ehkä opin arvostamaan tuota omituista kulinaarista elämystä vielä.
Tänään Japanissa on "Chichi no hi", eli isäinpäivä. Sen kunniaksi Kanamin tarhassa oli isiä varten tapahtuma, missä lapset ja isät yhdessä valmistivat voita kermasta ja maidosta ja sitten valmistettua voita syötiin lohkoperunoiden kanssa. Sääntö oli, että jokaisesta perheestä sai paikalle saapua vain isä, sillä tarha on tosi iso ja siellä on paljon lapsia, joten muuten ei riittäisi tila. Lastentarhan opettajalta kuitenkin saatiin erikoislupa, että eksoottinen vaihto-oppilas pääsi osallistumaan ja näkemään tarhan toimintaa. Olen ihan vakuuttunut, että japanilaiset lapset ovat maailman söpöimpiä.Otoosan ja Kanami-chan valmiin voin kanssa:
Illalliseksi oli spesiaaliohjelmaa, grillijuhlat japanilaisittain. Kylään oli myös tullut Otoosanin työkaveri perheineen. Ruoka oli (taas kerran) hyvää ja sitä oli paljon. Erilaisia lihoja (eri osia niin naudasta, siasta kuin kanastakin), erilaisia rapuja, erilaisia vihanneksia, yakisobaa, jälkkäriksi oli vesimeloonia, kirsikoita ja kakkua. Omnomnom. Työkaverin lapsi oli sitä mieltä, että minä olen "o-hime mitai" (prinsessan näköinen). Heh. Hakodatessa saa kyllä tämän tukan kanssa vielä enemmän huomiota, kuin Tokiossa...
Grillasimme talon etupihalla parkkipaikalla - muualla ei ole tarpeeksi isoa tilaa. Kuva otettu huoneeni ikkunasta
Jo aiemmin mainitsin, että japanilaiset ovat mestareita peittämään todelliset tunteensa. Tänään näin siitä myös varoittavan esimerkin. En olisi huomannut mitään, ellei isäntäperheeni Okaasan olisi siitä erikseen sanonut eräässä vaiheessa, kun olimme kahden. Okaasan kertoi, ettei oikein tule toimeen tänään kylässä olleen perheen vaimon kanssa. Kumpikaan heistä ei pidä kuulemma toisistaan. Vasta tuon jälkeen huomasin siitä hyvin hienovaraisia vihjeitä heidän välisessä kanssakäymisessään. Että näin. Toivottavasti en vahingossa ikinä joudu kovin pahaan epäsuosioon, kun en ymmärrä noita japanilaisten hienovaraisia oikeiden tunteiden vihjeitä.
Loppukevennys: Näillä japanilaiset lapset harjoittelevat syömäpuikkojen käyttämistä
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Testaamista ja orientaatiota
Eilen piti herätä järjettömän aikaisin (ainakin sen järjettömän nukkumaanmenoajan ja sängyssä hereillä pyörimisen jälkeen), jotta ehtisin lentokentälle ajoissa noin pari tuntia ennen lentoni lähtöä. Lähimmältä juna-asemalta menikin kätevästi suoraan juna Hanedan lentokentälle. Pääsin kentälle oikein hyvin siihen aikaan kuin olin suunnitellutkin, eli seitsemältä - lento tosin lähtikin tuntia aiemmin, kuin muistin ja olin tarkistavinani :D No jäi minulle silti tunti aikaa ja se riittikin oikein hyvin ripeän japanilaistyyppisen toiminnan ansiosta.
Ennen lentokoneen lähtöä kuuluteltiin jotain lentoon liittyen, mitä en juurikaan ymmärtänyt ja ajattelin sen liittyvän normaaleihin boarding-toimenpiteisiin. Näin ei tosin ollut ja sain tietää sen, sillä eräs oikein mukava japanilainen nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi japanilaiseksi yllättävän hyvällä englannin kielellä, että Hakodatessa on niin paljon sumua, että jos huonosti käy, joudumme lentämään Sapporoon ja sieltä olisi jokin muu kuljetus Hakodateen. Lentokoneessa kapteeni vielä kertoi saman ja ehdin jo hieman hermostua, että ehdinkö ajoissa Hakodateen kurssin alkua varten, mutta loppupuolella lentoa onneksi ilmoitettiin, että Hakodateen voidaan laskeutua.
Ennen lentoa ja lennon jälkeen matkatavaroita odotellessa, juttelin vähän pidempäänkin yllä mainitun japanilaisen tädin, Akie-sanin, kanssa. Selvisi, että hänen tyttärensä tai poikansa (en muista enää...) asuu Saksassa ja hän on muutenkin matkustellut aika paljon ja osaa siksi englantia kohtuullisen hyvin. Oli innoissaan siitä, että opiskelen japania ja olin uskaltanut tulla Japaniin "ihan yksin" tuntematta ketään kurssilta opiskelemaan pariksi kuukaudeksi. Kai se sitten on jokin saavutus sekin. Jokatapauksessa kävi niin, että Akie vaati, että kurssin jälkeen kun vielä lomailen pari viikkoa Japanissa, kävisin hänen perheensä luona kylässä. Asuvat kohtuullisen matkan päässä Tokiosta, joten se voisikin sitten olla hyvä viimeinen etappi ennenkuin palaan Tokioon. Mutta saa nähdä. Yhteystietolappu on kuitenkin visusti tallessa :)
Hakodate kokusai hotelli löytyi helposti ja koomailin hotellin aulassa reilut pari tuntia ennenkuin kurssi alkoi. Pikkuhiljaa aulaan valui yhtä hämmentyneen oloista nuorisoa, kuin itsekin olin ja jo ennen kurssin alkua törmäsin siis erääseen saksalaiseen, joka tosin asuu jenkeissä, joten olo tuntui heti vähän kotoisammalta, kun joukossa on edes yksi eurooppalainen. Loppujenkin saavuttua ja saatuamme kurssilaisten nimi - instituutio - Hakodaten osoite -listan selvisi, että kaikki muut minua lukuunottamatta opiskelevat jenkkiyliopistoissa. 61 osallistujasta aika moni on amerikan aasialaisia, ja lisäksi ainakin tuo saksalainen. Ja sitten on venäläinen tyttö, jonka kanssa en ole vielä tietääkseni edes puhunut, mutta jonka isäntäperhe asuu samalla alueella omani kanssa.
Heti kärkeen alkoivat "placement test"it. Ensimmäinen osio oli varsin hämmentävä kuuntelu tehtävä "spot test", mutta meni varsin kohtuullisesti. Siinä kuultiin nauhalta hyvin nopealla tahdilla ja nopealla natiivijapanilla puhuttuja lyhyitä pätkiä ja jokaiseen pätkään piti täydentää yksi hiragana (japanilainen tavukirjoitusmerkki). Miettimisaikaa pätkien välillä ei ollut, joten ei ollut juurikaan mahdollista ruveta lukemaan lausetta ja miettimään mikä siihen sopisi, jos ei kuullut ja heti hiffannut, mitä nauhalla sanottiin.
Toinen osio oli "essay". Sekin oli varsin hämmentävä kokemus. Aiheena oli kännykkä ja sai valita neljästä otsikkovaihtoehdosta mieleisensä. Otin helpoimman "Minä ja kännykkä". Ja nyt tulee ainekirjoituksen hämmentävä osio: Aikaa sen kirjoittamiseen oli huimat 25 minuuttia! Siksi otin suosiolla helpoimman aiheen, josta siitäkin kirjoittaminen noin nopealla aikataululla oli haastavaa. Muut aiheet olivat luokkaa "Kännykkä ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset". Tuossa ajassa ei paljon suunnitella, joten kirjoitin mitä vain suinkin päähän tuli. Eli täyttä roskaa. En edes muistanut joitakin kanjeja, jotka minun todellakin pitäisi jo muistaa, tuohon hätään.
Kokeiden ja orientaation välissä kuulimme koto-esityksen. En odottanut esitykseltä kovin paljon, mutta se olikin yllättävän vaikuttava ja musiikki oli kaunista. Esiintyjä oli lisäksi tosi hauska täti, Miyazaki-sensei.
Testien, koto-esityksen ja orientaation lisäksi eilen ei ollut muuta virallista ohjelmaa ja lähdimmekin pienellä porukalla, joista yksi oli hotellin huonekaverini Jen, syömään. Koko porukka vaikutti oikein mukavalta ja tultiin hyvin juttuun - vaikka englantini ei olekaan kovin loistokasta. Parantuupahan englannin taitokin tässä samalla vähän. Pienen etsiskelyn päätteeksi päädyimme syömään mahdollisimman monipuolista japanilaista ruokaa tarjonneeseen ravintolaan, jotta kaikille löytyisi jotain. Lopulta kaikki muut söivät jonkinlaisen nuudeliannoksen, paitsi minä. Söin "hokke"-kalaa, riisiä ja misokeittoa. Yksinkertaista, mutta totemo oishikattaaa~!
Ruuan jälkeen vielä kierreltiin hetken Hakodaten aika pientä keskustaa. Sataman alue oli tosi kaunis yövalaistuksessa, eikä digipokkarilla ottamani kuvat todellakaan tee sille oikeutta, mutta doozo:
Kiipesimme myös vähän ylemmäs Hakodate-yaman (Hakodate vuori/kukkula) rinteelle, missä koulummekin sijaitsee ja maisemat eivät olleet hullummat. En kuitenkaan oikein jaksanut ottaa kuvia, muuta kuin kaupungintalosta:
Tänään placement testit jatkuivat heti aamupalan jälkeen. Aamupala hotellilla oli ihana. Japanilaista ruokaa ja länsimaisiakin vaihtoehtoja, mutta itse päädyin syömään enimmäkseen kalaa, vihanneksia ja hedelmiä. Hedelmät etenkin ovat Japanissa aika kalliita, joten niitä ei oikein muuten tule ostettua. Aamupalan jälkeen kävelimme koululle ja jakauduimme kahteen ryhmään, joista omallani oli aamupäivällä kanji-, sanasto-, kielioppi- ja luetunymmärtämiskokeet. Iltapäivällä oli OPI, oral proficiency interview ja vähän lisää orientaatiota. Sanottakoon kokeista sen verran, että voihan shippai... Eli ei mennyt ehkä ihan tasoni mukaan, mutta saa nähdä. Toisaalta kokeiden oli varmasti tarkoituskin olla aika vaativat, jotta tasoerot tulisivat tarpeeksi hyvin esille. Maanantaina saamme tulokset ja tiedon siitä, mihin tasoryhmään meidät on sijoitettu.
Koulurakennuksemme sijaitsee tosiaan Hakodate-yaman rinteellä ja kadulta ja koulun ikkunoista on aivan ihanat näkymät. Ilmeisesti katu on myös jostakin japanilaisesta tv-ohjelmasta tuttu, sillä kadulla pörrää jatkuvasti japanilaisia turistiryhmiä ottamassa valokuvia tietystä kohtaa katua.
7h testi- ja orientaatiopäivän jälkeen oli vuorossa päivän ehdottamasti paras osuus: Onsen, japanilainen kylpylä. Menimme sinne samalla porukalla, millä olimme eilen syömässä ja katselemassa kaupunkia. Voihan ooooooh... Ei sitä oikeen muuten voi kuvailla. Ulkona kuumassa lähdevedessä kylpemässä. OOH!
Matkalla onseniin:
Huomenna onkin ehkä kurssin jännittävin päivä - siirrymme hotellista isäntäperheiden hoiviin.
Ennen lentokoneen lähtöä kuuluteltiin jotain lentoon liittyen, mitä en juurikaan ymmärtänyt ja ajattelin sen liittyvän normaaleihin boarding-toimenpiteisiin. Näin ei tosin ollut ja sain tietää sen, sillä eräs oikein mukava japanilainen nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi japanilaiseksi yllättävän hyvällä englannin kielellä, että Hakodatessa on niin paljon sumua, että jos huonosti käy, joudumme lentämään Sapporoon ja sieltä olisi jokin muu kuljetus Hakodateen. Lentokoneessa kapteeni vielä kertoi saman ja ehdin jo hieman hermostua, että ehdinkö ajoissa Hakodateen kurssin alkua varten, mutta loppupuolella lentoa onneksi ilmoitettiin, että Hakodateen voidaan laskeutua.
Ennen lentoa ja lennon jälkeen matkatavaroita odotellessa, juttelin vähän pidempäänkin yllä mainitun japanilaisen tädin, Akie-sanin, kanssa. Selvisi, että hänen tyttärensä tai poikansa (en muista enää...) asuu Saksassa ja hän on muutenkin matkustellut aika paljon ja osaa siksi englantia kohtuullisen hyvin. Oli innoissaan siitä, että opiskelen japania ja olin uskaltanut tulla Japaniin "ihan yksin" tuntematta ketään kurssilta opiskelemaan pariksi kuukaudeksi. Kai se sitten on jokin saavutus sekin. Jokatapauksessa kävi niin, että Akie vaati, että kurssin jälkeen kun vielä lomailen pari viikkoa Japanissa, kävisin hänen perheensä luona kylässä. Asuvat kohtuullisen matkan päässä Tokiosta, joten se voisikin sitten olla hyvä viimeinen etappi ennenkuin palaan Tokioon. Mutta saa nähdä. Yhteystietolappu on kuitenkin visusti tallessa :)
Hakodate kokusai hotelli löytyi helposti ja koomailin hotellin aulassa reilut pari tuntia ennenkuin kurssi alkoi. Pikkuhiljaa aulaan valui yhtä hämmentyneen oloista nuorisoa, kuin itsekin olin ja jo ennen kurssin alkua törmäsin siis erääseen saksalaiseen, joka tosin asuu jenkeissä, joten olo tuntui heti vähän kotoisammalta, kun joukossa on edes yksi eurooppalainen. Loppujenkin saavuttua ja saatuamme kurssilaisten nimi - instituutio - Hakodaten osoite -listan selvisi, että kaikki muut minua lukuunottamatta opiskelevat jenkkiyliopistoissa. 61 osallistujasta aika moni on amerikan aasialaisia, ja lisäksi ainakin tuo saksalainen. Ja sitten on venäläinen tyttö, jonka kanssa en ole vielä tietääkseni edes puhunut, mutta jonka isäntäperhe asuu samalla alueella omani kanssa.
Heti kärkeen alkoivat "placement test"it. Ensimmäinen osio oli varsin hämmentävä kuuntelu tehtävä "spot test", mutta meni varsin kohtuullisesti. Siinä kuultiin nauhalta hyvin nopealla tahdilla ja nopealla natiivijapanilla puhuttuja lyhyitä pätkiä ja jokaiseen pätkään piti täydentää yksi hiragana (japanilainen tavukirjoitusmerkki). Miettimisaikaa pätkien välillä ei ollut, joten ei ollut juurikaan mahdollista ruveta lukemaan lausetta ja miettimään mikä siihen sopisi, jos ei kuullut ja heti hiffannut, mitä nauhalla sanottiin.
Toinen osio oli "essay". Sekin oli varsin hämmentävä kokemus. Aiheena oli kännykkä ja sai valita neljästä otsikkovaihtoehdosta mieleisensä. Otin helpoimman "Minä ja kännykkä". Ja nyt tulee ainekirjoituksen hämmentävä osio: Aikaa sen kirjoittamiseen oli huimat 25 minuuttia! Siksi otin suosiolla helpoimman aiheen, josta siitäkin kirjoittaminen noin nopealla aikataululla oli haastavaa. Muut aiheet olivat luokkaa "Kännykkä ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset". Tuossa ajassa ei paljon suunnitella, joten kirjoitin mitä vain suinkin päähän tuli. Eli täyttä roskaa. En edes muistanut joitakin kanjeja, jotka minun todellakin pitäisi jo muistaa, tuohon hätään.
Kokeiden ja orientaation välissä kuulimme koto-esityksen. En odottanut esitykseltä kovin paljon, mutta se olikin yllättävän vaikuttava ja musiikki oli kaunista. Esiintyjä oli lisäksi tosi hauska täti, Miyazaki-sensei.
Testien, koto-esityksen ja orientaation lisäksi eilen ei ollut muuta virallista ohjelmaa ja lähdimmekin pienellä porukalla, joista yksi oli hotellin huonekaverini Jen, syömään. Koko porukka vaikutti oikein mukavalta ja tultiin hyvin juttuun - vaikka englantini ei olekaan kovin loistokasta. Parantuupahan englannin taitokin tässä samalla vähän. Pienen etsiskelyn päätteeksi päädyimme syömään mahdollisimman monipuolista japanilaista ruokaa tarjonneeseen ravintolaan, jotta kaikille löytyisi jotain. Lopulta kaikki muut söivät jonkinlaisen nuudeliannoksen, paitsi minä. Söin "hokke"-kalaa, riisiä ja misokeittoa. Yksinkertaista, mutta totemo oishikattaaa~!
Ruuan jälkeen vielä kierreltiin hetken Hakodaten aika pientä keskustaa. Sataman alue oli tosi kaunis yövalaistuksessa, eikä digipokkarilla ottamani kuvat todellakaan tee sille oikeutta, mutta doozo:
Kiipesimme myös vähän ylemmäs Hakodate-yaman (Hakodate vuori/kukkula) rinteelle, missä koulummekin sijaitsee ja maisemat eivät olleet hullummat. En kuitenkaan oikein jaksanut ottaa kuvia, muuta kuin kaupungintalosta:
Tänään placement testit jatkuivat heti aamupalan jälkeen. Aamupala hotellilla oli ihana. Japanilaista ruokaa ja länsimaisiakin vaihtoehtoja, mutta itse päädyin syömään enimmäkseen kalaa, vihanneksia ja hedelmiä. Hedelmät etenkin ovat Japanissa aika kalliita, joten niitä ei oikein muuten tule ostettua. Aamupalan jälkeen kävelimme koululle ja jakauduimme kahteen ryhmään, joista omallani oli aamupäivällä kanji-, sanasto-, kielioppi- ja luetunymmärtämiskokeet. Iltapäivällä oli OPI, oral proficiency interview ja vähän lisää orientaatiota. Sanottakoon kokeista sen verran, että voihan shippai... Eli ei mennyt ehkä ihan tasoni mukaan, mutta saa nähdä. Toisaalta kokeiden oli varmasti tarkoituskin olla aika vaativat, jotta tasoerot tulisivat tarpeeksi hyvin esille. Maanantaina saamme tulokset ja tiedon siitä, mihin tasoryhmään meidät on sijoitettu.
Koulurakennuksemme sijaitsee tosiaan Hakodate-yaman rinteellä ja kadulta ja koulun ikkunoista on aivan ihanat näkymät. Ilmeisesti katu on myös jostakin japanilaisesta tv-ohjelmasta tuttu, sillä kadulla pörrää jatkuvasti japanilaisia turistiryhmiä ottamassa valokuvia tietystä kohtaa katua.
7h testi- ja orientaatiopäivän jälkeen oli vuorossa päivän ehdottamasti paras osuus: Onsen, japanilainen kylpylä. Menimme sinne samalla porukalla, millä olimme eilen syömässä ja katselemassa kaupunkia. Voihan ooooooh... Ei sitä oikeen muuten voi kuvailla. Ulkona kuumassa lähdevedessä kylpemässä. OOH!
Matkalla onseniin:
Huomenna onkin ehkä kurssin jännittävin päivä - siirrymme hotellista isäntäperheiden hoiviin.
torstai 10. kesäkuuta 2010
Lisää muovipusseja ja kohti Hakodatea
Koska olin jo kolmatta kertaa Tokiossa, jäi varsinaisten nähtävyyksien katselu aika vähälle, enkä myöskään vaivautunut ottamaan kovin paljon valokuvia. Ajattelinkin siksi jakaa kiinnostuneille linkin edellisen, 1,5 vuoden takaisen, Tokion matkani kuvat: http://jarimankinen.1g.fi/kuvat/Sinttu/Tokyo+2008.
Viimeset päivät Tokiossa sujuivat lähinnä ostoksia tehden, kävellen vähän ympäriinsä ja voimia tulevaa kurssia varten keräten - Joskin juuri nyt Hakodate Kokusai hotellin aulassa istuessa ja kurssin alkamista odottaessa ei olo ole laisinkaan virkeä. Johtunee edellisen yön noin 4h unista... Ja parin tunnin päästä pitäisi jo olla skarppina placement testissä, minkä perusteella meidät noin 60 kurssilaista jaetaan noin 6 ryhmään kielitaidon perusteella. Huh. No ainakaan en näillä näkymin joudu liian vaikeaan ryhmään ;)
Palataan vielä vähän Tokioon. Siellä shoppaillessa lähtee mopo varsin helposti käsistä.. Tarjolla kun tuntuu olevan ihan kaikkea, mitä ei ole keksinytkään ennen haluavansa. Aika hyvin tosin pärjäsin, kun on vielä tuoreessa muistissa se tuska, mitä kaiken omaisuuteni raahaaminen muuttaessa aiheutti. Ja se tuska, minkä täpöytäyden rinkan raahaaminen Tokion metrossa aiheutti. Brr. Tein lähinnä ennalta suunniteltuja ostoksia, kuten mangaa, kirjoja ja lehtiä, ruokailuvälineitä ja mausteita ja hieman muuta sälää ja asusteita. Lähetin niistä suurimman osan eilen laivapostilla Suomea kohti. Siinä pitäisi kestää noin 2-3 kuukautta, joten tavarat saapunevat perille sopivasti samoihin aikoihin kuin itsekin palailen kotimaahan. Aion vielä lähipäivinä todennäköisesti ostaa vähän lisää kirjoja sun muuta ja lähettää nekin edeltäkäsin. Ja olen varautunut henkisesti lähettämään vielä kolmannenkin paketin Suomeen sitten loppumatkasta, kun totean, ettei rinkan koko riitä. (Ihan hyvä ettei se koko riitä, sillä muuten eivät minun voimani riittäisi enää sen raahaamiseen...)
Shoppalukierroksella käytiin Don Quiote -sekatavaratalossa, joka kyltissään houkuttelevasti lupailee, että "Good Item. Good Life." No hyviä itemeitä löytyi kyllä. Jenkkilän reissulta ah-niin-tuttua spam-purkkilihaa. Japanilaiset vain ovat keksineet, että sitähän voi hyvin käyttää herkullisen sushin valmistamiseen! Jäi tosin ostamatta.
Shoppailun jälkeen illat kuluivat Arin kanssa yleensä jossain päin Tokiota syömässä. Päädyimme mm. syömään Yuurakuchon aseman alikulkutunnelin alla oleviin ruokakojuihin, alikulkutunnelissa oli varsin vanhoja julisteita vielä jäljellä.
Matkalla alikulkutunnelista asemalle törmäsimme myös "Yuurakuchon halvimpaan baariin". Siis mitä ihmettä? Tuollainen on ihan oikeasti olemassa? Pienen katoksen alla läjä juoma-automaatteja, joista saa virvoitusjuomien, oluiden ja chu-haiden lisäksi jopa sakea. Katoksen vieressä on pari huteraa pöytää ja kierrätyspiste tölkeille ja pulloille, pöytiä ja roskiksia kävi siistimässä joku setä - ilmeisesti paikan.. öö.. tarjoil.. huoltaja? Pöytien lisäksi tämän "baarin" kohdalla kadulla notkui iso läjä ihmisiä. Suurimmalla osalla puvut päällä, salariimaneja paukulla työkavereiden kanssa ennen kotiinmenoa. Olihan meidänkin Arin kanssa siinä pysähdyttävä yksille oluille ja saimme kyllä länkkäreinä osaksemme paljon kummastuneita katseita. Ari halusi myös ottaa kuvan paikan lemmikkitorakasta.
Viimeisenä iltana kävimme syömässä hotellin lähellä Okinawalaisessa pikkuravintolassa. Se oli pullollaan hassuiksi humaltuneita japanilaisia, myös kaksi kyseisen paikan työntekijää, joilla oli vapaapäivä. Koska ruokalista oli vain japaniksi, eikä sisältänyt kovin paljon tuttuja japanilaisia ruokia, vaan Okinawan erikoisuuksia, pyysimme tarjoilijalta suositusta. Saimme eteemme annoksen jonkinlajista merilevää, joka koostumukseltaan oli jotain normaalin wakame-levän ja mädin väliltä. Narskui hampaissa. Näytti ilkeältä, mutta oli pöytään tuotuun kastikkeeseen dipattuna ihan hyvää pienen totuttelun jälkeen. Toinen ruokalaji osoittautui keitetyiksi/paistetuiksi possunkorvasuikaleiksi. Eli pelkkää rustoa. Se ei koostumuksensa puolesta meinannut oikein upota alkuun, mutta kyllä sekin saatiin lopulta syötyä. Annokset olivat niin pieniä, että Ari tilasi vielä jälkkäriksi tutumman karee yakisoba -annoksen
Täytyypi ilmeisesti jatkaa kirjoittamista myöhemmin ja päivitellä tämänkin päivän kuulumisia, kurssin virallinen alkamisajankohta lähestyy uhkaavasti ja täällä hotellin aulassa pyöriikin toista kymmentä eksyneen näköistä nuorta lisäkseni. Ainakin yksi, joka kävi kysymässä, tiedämmekö vielä mitään tarkempaa tämän päivän ohjelmasta, osoittautui saksalaiseksi. Jöes! En ole ainoa Eurooppalainen!
~~~~~~~~ ^__^ ~~~~~~~~~~
Noniin, ensimmäinen päivä kurssia on nyt loppupuolella. Alkutestien tähänastinen osuus on ollut.. kiinnostava. Kurssilaiset ovat mukavia ja Hakodaten keskusta on varsin nätti. Koitan ehtiä ja jaksaa huomenna kertoilla enemmän, nyt nukuttaa liikaa ja huomenna pitääkin olla skarppina testien toisessa osuudessa - luetunymmärtämisessä ja haastattelussa.
Pieni maistiainen Hakodaten yömaisemista:
Viimeset päivät Tokiossa sujuivat lähinnä ostoksia tehden, kävellen vähän ympäriinsä ja voimia tulevaa kurssia varten keräten - Joskin juuri nyt Hakodate Kokusai hotellin aulassa istuessa ja kurssin alkamista odottaessa ei olo ole laisinkaan virkeä. Johtunee edellisen yön noin 4h unista... Ja parin tunnin päästä pitäisi jo olla skarppina placement testissä, minkä perusteella meidät noin 60 kurssilaista jaetaan noin 6 ryhmään kielitaidon perusteella. Huh. No ainakaan en näillä näkymin joudu liian vaikeaan ryhmään ;)
Palataan vielä vähän Tokioon. Siellä shoppaillessa lähtee mopo varsin helposti käsistä.. Tarjolla kun tuntuu olevan ihan kaikkea, mitä ei ole keksinytkään ennen haluavansa. Aika hyvin tosin pärjäsin, kun on vielä tuoreessa muistissa se tuska, mitä kaiken omaisuuteni raahaaminen muuttaessa aiheutti. Ja se tuska, minkä täpöytäyden rinkan raahaaminen Tokion metrossa aiheutti. Brr. Tein lähinnä ennalta suunniteltuja ostoksia, kuten mangaa, kirjoja ja lehtiä, ruokailuvälineitä ja mausteita ja hieman muuta sälää ja asusteita. Lähetin niistä suurimman osan eilen laivapostilla Suomea kohti. Siinä pitäisi kestää noin 2-3 kuukautta, joten tavarat saapunevat perille sopivasti samoihin aikoihin kuin itsekin palailen kotimaahan. Aion vielä lähipäivinä todennäköisesti ostaa vähän lisää kirjoja sun muuta ja lähettää nekin edeltäkäsin. Ja olen varautunut henkisesti lähettämään vielä kolmannenkin paketin Suomeen sitten loppumatkasta, kun totean, ettei rinkan koko riitä. (Ihan hyvä ettei se koko riitä, sillä muuten eivät minun voimani riittäisi enää sen raahaamiseen...)
Shoppalukierroksella käytiin Don Quiote -sekatavaratalossa, joka kyltissään houkuttelevasti lupailee, että "Good Item. Good Life." No hyviä itemeitä löytyi kyllä. Jenkkilän reissulta ah-niin-tuttua spam-purkkilihaa. Japanilaiset vain ovat keksineet, että sitähän voi hyvin käyttää herkullisen sushin valmistamiseen! Jäi tosin ostamatta.
Shoppailun jälkeen illat kuluivat Arin kanssa yleensä jossain päin Tokiota syömässä. Päädyimme mm. syömään Yuurakuchon aseman alikulkutunnelin alla oleviin ruokakojuihin, alikulkutunnelissa oli varsin vanhoja julisteita vielä jäljellä.
Matkalla alikulkutunnelista asemalle törmäsimme myös "Yuurakuchon halvimpaan baariin". Siis mitä ihmettä? Tuollainen on ihan oikeasti olemassa? Pienen katoksen alla läjä juoma-automaatteja, joista saa virvoitusjuomien, oluiden ja chu-haiden lisäksi jopa sakea. Katoksen vieressä on pari huteraa pöytää ja kierrätyspiste tölkeille ja pulloille, pöytiä ja roskiksia kävi siistimässä joku setä - ilmeisesti paikan.. öö.. tarjoil.. huoltaja? Pöytien lisäksi tämän "baarin" kohdalla kadulla notkui iso läjä ihmisiä. Suurimmalla osalla puvut päällä, salariimaneja paukulla työkavereiden kanssa ennen kotiinmenoa. Olihan meidänkin Arin kanssa siinä pysähdyttävä yksille oluille ja saimme kyllä länkkäreinä osaksemme paljon kummastuneita katseita. Ari halusi myös ottaa kuvan paikan lemmikkitorakasta.
Viimeisenä iltana kävimme syömässä hotellin lähellä Okinawalaisessa pikkuravintolassa. Se oli pullollaan hassuiksi humaltuneita japanilaisia, myös kaksi kyseisen paikan työntekijää, joilla oli vapaapäivä. Koska ruokalista oli vain japaniksi, eikä sisältänyt kovin paljon tuttuja japanilaisia ruokia, vaan Okinawan erikoisuuksia, pyysimme tarjoilijalta suositusta. Saimme eteemme annoksen jonkinlajista merilevää, joka koostumukseltaan oli jotain normaalin wakame-levän ja mädin väliltä. Narskui hampaissa. Näytti ilkeältä, mutta oli pöytään tuotuun kastikkeeseen dipattuna ihan hyvää pienen totuttelun jälkeen. Toinen ruokalaji osoittautui keitetyiksi/paistetuiksi possunkorvasuikaleiksi. Eli pelkkää rustoa. Se ei koostumuksensa puolesta meinannut oikein upota alkuun, mutta kyllä sekin saatiin lopulta syötyä. Annokset olivat niin pieniä, että Ari tilasi vielä jälkkäriksi tutumman karee yakisoba -annoksen
Täytyypi ilmeisesti jatkaa kirjoittamista myöhemmin ja päivitellä tämänkin päivän kuulumisia, kurssin virallinen alkamisajankohta lähestyy uhkaavasti ja täällä hotellin aulassa pyöriikin toista kymmentä eksyneen näköistä nuorta lisäkseni. Ainakin yksi, joka kävi kysymässä, tiedämmekö vielä mitään tarkempaa tämän päivän ohjelmasta, osoittautui saksalaiseksi. Jöes! En ole ainoa Eurooppalainen!
~~~~~~~~ ^__^ ~~~~~~~~~~
Noniin, ensimmäinen päivä kurssia on nyt loppupuolella. Alkutestien tähänastinen osuus on ollut.. kiinnostava. Kurssilaiset ovat mukavia ja Hakodaten keskusta on varsin nätti. Koitan ehtiä ja jaksaa huomenna kertoilla enemmän, nyt nukuttaa liikaa ja huomenna pitääkin olla skarppina testien toisessa osuudessa - luetunymmärtämisessä ja haastattelussa.
Pieni maistiainen Hakodaten yömaisemista:
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Sunnuntain friikit
(Tiedän, tiedän.. Nämä kirjoitukset ovat tosi huonoja ja ankeita, en muutenkaan ole mikään huippukirjoittaja, saati sitten izakayassa viihtyneenä ja kaiken muun tekemisen lomassa... Antakee anteeksi...)
Sunnuntain herkullisen aamupalan - kuppiraamen-nuudeleiden,vihreän teen ja Arin Pepsi Baobabin ja salamin jälkeen suuntasimme hyvissä ajoin noin viideltä iltapäivällä Harajukuun ja Yoyogi-puistoon, jotka ovat tunnettuja erityisesti sunnuntaisin kokoontuvista hörhöistä. Tällä kertaa löytyi mm. joku hassu setä, jolla roikkui korvista kultakaloja ja laulajan urasta haaveileva tyttö, jonka ainoa fani oli joku hänen kaverinsa (?)
Lisäksi löytyi mm. "Elviksiä", jotka kokoontuvat aina sunnuntaisin puiston tietyllä sisäänkäynnillä.Olen ottanut videopätkiäkin mm. noista Elviksistä, mutta en ole vielä jaksanut säätää niitä mihinkään esille. Kerron sitten, kun videot ovat jossakin nähtävissä.
Yoyogin puisto oli taas kerran mukava vihreä henkireikä Tokion melskeessä - joskin porukkaa oli sielläkin sunnuntaita viettämässä kuin pipoa.
Joista monilla oli lemmikkieläimiä, useimmiten söpöihin vaatteisiin ja asusteisiin puettuja koiria, mukana. Jotkut olivat päättäneet ottaa mukaan picnicille jotain eksoottisempaa - kanan:
Yoyogi-puiston kautta kuljimme vilkkaalle, nuorten muotitietoisten japanilaisten suosimalle Shibuyan alueelle, missä nautimme tämän matkan ensimmäiset sushit standing sushi -ravintolassa. Siellä seisotaan tiskin äärellä ja tilataan äärimmäisen halpaa, mutta silti paljon parempaa, kuin mitä Helsingistä mistään saa, sushia tiskin takana häärivältä kokilta. Nam.
Sunnuntain herkullisen aamupalan - kuppiraamen-nuudeleiden,vihreän teen ja Arin Pepsi Baobabin ja salamin jälkeen suuntasimme hyvissä ajoin noin viideltä iltapäivällä Harajukuun ja Yoyogi-puistoon, jotka ovat tunnettuja erityisesti sunnuntaisin kokoontuvista hörhöistä. Tällä kertaa löytyi mm. joku hassu setä, jolla roikkui korvista kultakaloja ja laulajan urasta haaveileva tyttö, jonka ainoa fani oli joku hänen kaverinsa (?)
Yoyogin puisto oli taas kerran mukava vihreä henkireikä Tokion melskeessä - joskin porukkaa oli sielläkin sunnuntaita viettämässä kuin pipoa.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Perjantai, lauantai
Ari siis saapui perjantaina seurakseni Tokioon pidennetylle työmatkalle. Se tarkoittaa minun kannaltani sitä, että Arin firma maksaa hotellihuoneemme. En valita, hieman tasokkaampi huone, mihin itselläni olisi varaa. Hienommat hotellit tarjoavat kaikennäköisiä palveluita. Täälläkin olisi tarjolla mm. tyynynvalintapalvelu, missä voi testata ja valita itselleen sopivimman tyynyn 13 vaihtoehdosta. Enää hotellit eivät myöskään kilpaile siisteydellä, Prince Sakura Towerkin tarjoaa siis "Non-cleaning" -palvelua, missä huoneen siivous jätetään väliin valitseminasi päivinä ja jokaista siivouksetonta päivää vastaan saa 1000 jenin lahjakortin hotelliketjun liikkeisiin.
Hotellissa myös nähtiin suunnattomasti vaivaa tuon lahjakortin toimittamiseen meille, kun jätimme lauantain siivouksen välistä. Ensin yritettiin soittaa pariin otteeseen, mutta emme olleet paikalla tai jaksaneet vastata. Sitten oven alta oli jätetty lappu ja tänään aamulla huomasimme, että puhelimen message-valo vilkkuu ja Arin soitettua vastaanottoon, he kertoivat taas että meille olisi lahjakortti noudettavissa..
Ja mihin me muka se käytettäisiin - hotellin ylihintaisiin palveluihin? Kuten hotellin oma kuntosali "Slow-Style Gym". Wtf? No ihan hyvältä se näyttää, mutta kertamaksu on aika suolainen 2100 jeniä (~20e).
Adapterinkin hotellilta sai lainaan - joskin hieman epäilyttävän ja kotitekoisen näköisen yksilön. Erityisesti johtojen kiinnityskohta aiheuttaa suurta epäilyä. Onkohan tuon laatikon tarkoituksena estää adapterin varastaminen, kukaan tuskin vaivautuisi ottamaan mukaan...
Perjantai-illan kunniaksi suuntasimme Shinjukuun, Club OTOon. Pienen pieni klubi, jossa ei meidän lisäksemme muita länsimaalaisia ollut. Eikä ollut silloin reilut kolme vuotta aiemminkaan, kun Arin kanssa viimeksi kävimme samalla klubilla. Sopivan humalatilan hankkineet japanilaiset olivat loistavaa juttuseuraa ja pääsinkin useaan otteeseen harjoittelemaan japanin puhumista rennossa ilmapiirissä. Pääasiassa small talk sujui hyvin, ainakin englannin ja japanin yhdistelmällä molemmat osapuolet lopulta tajusivat, mitä toinen yrittää viestiä. Tutustuimme klubilla muusikkoon, mangakaan, koomikkoon (pitää kytätä telkkarista jatkossa, jos näkisin hänen ohjelmansa.. Tulee kulemma perjantai-iltaisin) ja tanssijaan. Varsin taiteellista ja mukavaa porukkaa.
Sisäänkäynnillä jokaiselle naiselle jaettiin vaaleanpunainen glow stick. Emme pääseet Arin kanssa yhteisymmärrykseen sen tarkoituksesta. Olemme aika varmoja, että sen tarkoituksena on auttaa pimeässä erottamaan sukupuolet toisistaan ;P Mutta Arin mielestä se johtuu siitä, että japanilaiset naiset ovat... no... muodottomia. Minun mielestäni se johtuu siitä, että japanilaiset miehet ovat niin hentoja ja kapeahartiaisia. Mene ja tiedä.
Lauantaipäivän käytin uudelleen Akibassa ostoksia tehden. Piti käydä useammassakin liikkeessä, mutta lopulta sain koko käytettävissä olevan ajan käytettyä kahdessa kaupassa - isossa elektroniikkatavaratalossa ja isossa kirjakaupassa. En edes tehnyt kovin paljon ostoksia vielä, mutta silti ehdin jo hermostua japanilaiseen tapaan ylipakata kaikki. Muovipussista kieltäytyminen sitäpaitsi on hyvin hankalaa koska a) kieli ei vielä ole niin hallussa ja b) useilla kassoilla on erikseen henkilö pakkaamassa ja suorittamassa laskutustoimenpidettä ja toiminta on vielä niin vauhdikasta, että yritä siinä sitten sönköttää huonolla japanilla ja suoritutua maksutilanteesta samalla... Tämänpäiväisen ostoskierroksen (2 kauppaa + konbini, 6 erillistä maksutapahtumaa) saldo oli 6 muovipussia. Huomatkaa erityisesti postikortti, joka pakattiin ensin paperipussiin ja sen jälkeen vielä pieneen läpinäkyvään muovipussiin. Vaikka käsissäni roikkui jo valmiiksi jos jonkinlaista kassia ja pussia. Tapana on vielä teipata pussit kiinni, jotta niitä on vaikea säätää sisäkkäin.
Ostosreissu ruuhkaisessa Akibassa vaati vastatoimenpiteitä, tällä kertaa rentouttavan kylvyn muodossa. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu ehdottomasti kylpeminen. Vähän kuin Suomessa saunominen. Hotellimme tarjoaa poreammeen lisäksi kylpysuolaa, joka tuoksui oikein miellyttävältä, mutta oli varsin epäilyttävän väristä :S
Edellisenä iltana meni aika myöhään OTOssa, joten lauantai-illaksi lähdimme vain hotellin lähellä sijaitsevaan izakayaan viettämään iltaa. Ruoka oli hyvää ja olut oli hyvää. Mutta "umeshu" ei ollut hyvää, sillä Ari onnistui tilaamaan sen sijaan sakea näyttöruudulta, mistä ruuat ja juomat tilattiin.
Ja mihin me muka se käytettäisiin - hotellin ylihintaisiin palveluihin? Kuten hotellin oma kuntosali "Slow-Style Gym". Wtf? No ihan hyvältä se näyttää, mutta kertamaksu on aika suolainen 2100 jeniä (~20e).
Adapterinkin hotellilta sai lainaan - joskin hieman epäilyttävän ja kotitekoisen näköisen yksilön. Erityisesti johtojen kiinnityskohta aiheuttaa suurta epäilyä. Onkohan tuon laatikon tarkoituksena estää adapterin varastaminen, kukaan tuskin vaivautuisi ottamaan mukaan...
Perjantai-illan kunniaksi suuntasimme Shinjukuun, Club OTOon. Pienen pieni klubi, jossa ei meidän lisäksemme muita länsimaalaisia ollut. Eikä ollut silloin reilut kolme vuotta aiemminkaan, kun Arin kanssa viimeksi kävimme samalla klubilla. Sopivan humalatilan hankkineet japanilaiset olivat loistavaa juttuseuraa ja pääsinkin useaan otteeseen harjoittelemaan japanin puhumista rennossa ilmapiirissä. Pääasiassa small talk sujui hyvin, ainakin englannin ja japanin yhdistelmällä molemmat osapuolet lopulta tajusivat, mitä toinen yrittää viestiä. Tutustuimme klubilla muusikkoon, mangakaan, koomikkoon (pitää kytätä telkkarista jatkossa, jos näkisin hänen ohjelmansa.. Tulee kulemma perjantai-iltaisin) ja tanssijaan. Varsin taiteellista ja mukavaa porukkaa.
Sisäänkäynnillä jokaiselle naiselle jaettiin vaaleanpunainen glow stick. Emme pääseet Arin kanssa yhteisymmärrykseen sen tarkoituksesta. Olemme aika varmoja, että sen tarkoituksena on auttaa pimeässä erottamaan sukupuolet toisistaan ;P Mutta Arin mielestä se johtuu siitä, että japanilaiset naiset ovat... no... muodottomia. Minun mielestäni se johtuu siitä, että japanilaiset miehet ovat niin hentoja ja kapeahartiaisia. Mene ja tiedä.
Lauantaipäivän käytin uudelleen Akibassa ostoksia tehden. Piti käydä useammassakin liikkeessä, mutta lopulta sain koko käytettävissä olevan ajan käytettyä kahdessa kaupassa - isossa elektroniikkatavaratalossa ja isossa kirjakaupassa. En edes tehnyt kovin paljon ostoksia vielä, mutta silti ehdin jo hermostua japanilaiseen tapaan ylipakata kaikki. Muovipussista kieltäytyminen sitäpaitsi on hyvin hankalaa koska a) kieli ei vielä ole niin hallussa ja b) useilla kassoilla on erikseen henkilö pakkaamassa ja suorittamassa laskutustoimenpidettä ja toiminta on vielä niin vauhdikasta, että yritä siinä sitten sönköttää huonolla japanilla ja suoritutua maksutilanteesta samalla... Tämänpäiväisen ostoskierroksen (2 kauppaa + konbini, 6 erillistä maksutapahtumaa) saldo oli 6 muovipussia. Huomatkaa erityisesti postikortti, joka pakattiin ensin paperipussiin ja sen jälkeen vielä pieneen läpinäkyvään muovipussiin. Vaikka käsissäni roikkui jo valmiiksi jos jonkinlaista kassia ja pussia. Tapana on vielä teipata pussit kiinni, jotta niitä on vaikea säätää sisäkkäin.
Ostosreissu ruuhkaisessa Akibassa vaati vastatoimenpiteitä, tällä kertaa rentouttavan kylvyn muodossa. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu ehdottomasti kylpeminen. Vähän kuin Suomessa saunominen. Hotellimme tarjoaa poreammeen lisäksi kylpysuolaa, joka tuoksui oikein miellyttävältä, mutta oli varsin epäilyttävän väristä :S
Edellisenä iltana meni aika myöhään OTOssa, joten lauantai-illaksi lähdimme vain hotellin lähellä sijaitsevaan izakayaan viettämään iltaa. Ruoka oli hyvää ja olut oli hyvää. Mutta "umeshu" ei ollut hyvää, sillä Ari onnistui tilaamaan sen sijaan sakea näyttöruudulta, mistä ruuat ja juomat tilattiin.
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Kuvia, enemmän kuvia
Jos tuntuu siltä, että blogissani olevat kuvat eivät riitä, voi muita matkan varrella otettuja räpsyjä mahdollisesti lyhyiden kuvatekstien kera (jos jaksan) käydä katselemassa osoitteessa http://jarimankinen.1g.fi/kuvat/Sinttu/Japani+2010/
Valitettavasti kuvat ovat aika huonolaatuisia, sillä en oikein jaksa panostaa niihin tai editoida niitä, on muutakin tekemistä.
Valitettavasti kuvat ovat aika huonolaatuisia, sillä en oikein jaksa panostaa niihin tai editoida niitä, on muutakin tekemistä.
perjantai 4. kesäkuuta 2010
Tokyo loves me
Paikallisella turismin edistämiskeskuksella (tjps.) on ilmeisesti jokin kampanja meneillään, sillä olen monessa turisti-infossa törmännyt kuuluisaa "I <3 NY" tekstiä imitoivan "Tokyo loves you", tekstin. Ja tämän tukan kanssa saa kyllä taas kerran huomiota jopa Tokiossa, missä ulkomaalaisiin on jo aika hyvin totuttu yleisestiottaen. Eilenkin pari takanani kävelevää kundia ihmettelivät japaniksi tukkaani ja miettivät, että onkohan tuolla tytöllä siniset silmätkin - kun ei kehtaa käydä katsomassa. Olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja huomauttaa, että "Nihongo, wakarimasu yo!" ("Ymmärrän kyllä Japania!"), mutta olin liian väsynyt huvittaakseni itseäni tyyppien ilmeillä, jos tuon tekisin. Kauppojen sisäänheittäjille ja muille jotakin myyville olen usein "bijin" ("kaunis ihminen"), mikä tuntuu kyllä imartelevalta, vaikka tyypit yrittävätkin lähinnä myydä tuotteitaan tai palveluitaan. Kai se sitten on niin - Tokyo loves me ;)
Varoitan tässä vaiheessa, että sepustuksestani saattaa tulla vähän pitkänpuoleinen etenkin valokuvineen. Koittakaa kestää tai katsokaa pelkästään kuvat :P Pahoittelut myös käsittelemättömistä ja liian isoista valokuvista. En jaksanut miniläppärillä alkaa editoida, yritän jatkossa. (Edit 5.6. Kuvat korjattu)
Lentomatka meni yllättävän mukavasti tällä kertaa. Vertailukohtana tosin on nyt lento Uudesta Seelannista, joka kesti yli 30h kaksine vaihtoineen, joten normaalit mannertenväliset vieläpä ilman vaihtoa alkavat olla aika piisofkeik. Finskin kone oli yllättävän tyhjä, eikä minunkaan viereeni tullut istumaan ketään. Oi sitä autuutta, kun lentokoneessa sai jalat suoraksi viereiselle penkille ja mahtui nukkumaan (sen vähän, minkä sain nukuttua) ilman, että jokin paikka on jatkuvasti puutunut! Miinuspisteet muutoin Finnairin jatkuvasti heikkenevälle laadulle. Etenkin aamiaistarjoilu oli aika säälittävä, yksi nahkea täytetty sämpylä (lyhyehkö patonki) juomien kera. Mutta nahkeasta sämpylästä huolimatta maisemat olivat aika makeat, kun Japanin alpit näkyivät pilvettömällä säällä hyvin (Valokuvat lentokoneesta otettuna vaan ovat aina ankeita...)
(Tässä välissä vaihdoin paikkaa, sillä istun kirjoittamassa tätä puistossa ja aurinko tuli ikävästi viereisen rakennuksen takaa häikäisemään...)
Ennen lähtöä valittelin, että matkafiilis oli hyvin vähäistä. No heti Tokioon päästyäni, jo lentokentällä, aloin olla varsin täpinöissäni. Tokio ei petä. Junamatkalla lentokentältä kaupunkiin ehdin fiilistellä alle tunnissa Japanin maisemia riisipelloista lähiöiden kautta suurkaupungin vilinään. Hotelliin siirtyminen muutoin ei ollut mikään hirvittävä nautinto jättimäisen, täyteen ahdetun rinkan ja kahden muun kassin kanssa. Tokion vilkkaassa metrossa. Ungh. Aargh. Puuh. Joku vähemmän pihi olisi ehkä sijoittanut mielellään sen pari kymppiä, minkä matkatavaroiden kuljetus maksaa...
Lentohan lähti suomesta viiden jälkeen ja oli kuuden tunnin aikaeron ansiosta perillä paikallista aikaa heti aamuyhdeksältä, joten ensimmäisenä päivänä jäi vielä hyvin aikaa vähän kierrellä ja palautella mieleen mestoja. Suuntasinkin hotelliin kirjautumisen jälkeen vanhaan tuttuun Akihabaraan. Tarkoituksenani oli hieman kartoittaa sähköisten sanakirjojen hintoja ja malleja ja käydä parissa kirjakaupassa. Aloin kuitenkin olla varsin väsynyt ja nälkäinen, minkä minut tuntevat ihmiset tietävät johtavan murjottamiseen ja/tai kiukunpuuskiin. Tämäkään kerta ei tehnyt poikkeusta ja aloin masennella siitä, kuinka huonosti osaankaan japania ja on niin rankkaa ja rahaakin on liian vähän ja väyväy.
En tiedä, onko muilla sitä ongelmaa, että vieraalla kielellä asioiminen esim. kaupan kassalla on kaikista haastavin tehtävä. Normaali keskustelu (jostain tarpeeksi helposta aiheesta) onnistuu kyllä, mutta tuollaisessa nopeassa tilanteessa, missä myyjä tiedustelee tai sanoo jotain yllättävää supervauhdilla, menen jotenkin ihan lukkoon, enkä enää osaa vastata japaniksi edes kyllä tai ei saati sanoa kiitos. Hymyilen vain hölmön näköisenä ja nyökyttelen :D Eilisen illan läksyni olikin sisäistää kunnolla edes pari tavallisinta tervehdystä ja kiitos niin hyvin, että ne jatkossa tulisivat kakeltelematta ulos oikealla hetkellä. En ole päässyt vielä kunnolla testaamaan.
Sain silti lopulta pienen onnistumisen elämyksenkin japanin kielen käyttämisestä, kun osasin pyytää hotellin henkilökunnalta lainaan sakset, jotta sain rinkkani auki. Se oli nimittäin lentomatkaa varten suljettu nippusiteiden avulla. Tietysti olin vetänyt erityisesti yhden nippusiteen niin tiukalle, että hotellin varsin köykäisillä paperisaksilla sen aukaiseminen oli edelleen haastavaa. Lopulta kokeiltuani saksien lisäksi myös kynsiviilaa ja kynsileikkuria, joilla onnistuin nirhaamaan nippusidettä hieman ohuemmaksi, sain sen saksilla katki. Note to self: Jatkossa sulkiessani matkatavaroitani nippusiteillä, otan huomioon, että käsimatkatavaroissa ei saa kuljettaa teräaseita, joten tämä ei kannata, jos laukkuun ei jätä jonnekin nippusiteiden ulottumattomiin esim. saksia.
Ensimmäisen yön ho(s)telli oli vaatimaton mutta mukava. Ryokaniksi (japanilaistyyppinen majatalo) itseään kutsuvasta paikasta löytyi toki kaikki oleellinen, mitä kuuluukin: pikkuruisesta huoneestani löytyi tatamimatot, futon, matala pöytä ja istuintyyny, vihreää teetä ja yukata - ohut "kimono" kesäkäyttöä ja rentoa oleskelua varten. Vessassa mahtui hädintuskin kääntymään ympäri paikallaan, mutta se oli silti varustettu erityisillä vessatohveleilla, joita siellä asioidessaan tulisi käyttää. Samoin pikkuruisen huoneeni eteisessä oli matalampi osa, genkan, mihin kengät oli tarkoitus jättää ennen siirtymistä tatamille. Kuvia huoneesta ei valitettavasti ole, mutta teesetin säilytyslaatikosta ja ensimmäisen illan iltapalastani ja ensimmäisistä ostoksistani on:
Tänä aamuna kohtalaisten yöunien jälkeen kaikki oli jo paljon paremmin. Huoneen luovutuksen jälkeen kiertelin Asakusan kaupunginosan sivukatuja ja löysin muunmuassa mainion kahvilan ja hämmästytin sekä itseäni, että paikan tarjoilijaa osaamalla tilata aamupalasetin japaninkielisestä ruokalistasta japaniksi. Paikka oli ainakin tuohon kellonaikaan suhteellisen tyhjä ja tarjoilijasedällä olikin aikaa jäädä kehumaan japaninkielen taitoani ja kyselemään, mistä olen kotoisin ja olenko vaihto-oppilas. Olen aika ylpeä, kun ymmärsin kaiken ja osasin vastatakin jotain järkevää! Kysyin lisäksi laskun eräästä lauseesta kanjeja, jota en tiennyt. Jee!
Pachinko, paikallinen pikkukuulilla pelattava peliautomaattijuttu, kuulemma koukuttaa joitakin ihmisiä pahasti ja heillä on tapana istua pelisaleissa koko päivä. Satuin erään pelisalin kohdalle juuri, kun se avattiin ja sisään oli monenkymmenen metrin jono! Kuvassa jäljellä alkuperäisestä jonosta enää noin 1/3, kun kameran esille kaivaminen otti aikansa. Ilmeisesti kanta-asiakkaat myös haluavat juuri tietyn, hyväksi uskomansa, laitteen käyttöönsä.
Täytyihän Asakusassa tietysti käydä vilkaisemassa tunnettua Sensoo-jiä, vaikka olenkin sen jo kahdesti nähnyt. Onneksi olenkin, sillä se on näemmä nyt remontissa ja kokonaan peitteiden takana piilossa. Sen sijaan tuli keskityttyä temppelialueen muihin osiin enemmän - ja ihmeteltyä erityisesti japanilaisia kouluryhmiä, jotka pörräsivät temppelin pihalla ja ostivat temppeleistä saatavia ennustuksia nauraen toistensa huonoille tai hyville onnille ja koittaen vaihtaa niitä keskenään suotuisammiksi. Ihan kuin animesta ;P Näiden ennustusten, omikuji, lukemisen jälkeen ne taitellaan pötkyläksi ja paperi sidotaan lähistöllä olevaan puuhun tai asialle pyhitettyyn telineeseen, mistä tuuli kuljettaa ennustuksen pahan onnen pois... Tai jotain sellaista? Joku enemmän asiasta tietävä korjatkoon, jos olen ihan väärässä.
Turistirysätemppelistä jatkoin sivukujia pitkin toiseen, rauhallisempaan temppeliin lähistöllä. Temppelin pihalla oli patsas ja lastentarha.
Ja hautausmaa. Osa viimeisistä leposijoista oli vielä tyhjänä. Hinnat ovat aika kovat ja mitä enemmän maksaa, sitä isomman läntin saa. noin 4 miljoonaa jeniä oli tyypillinen hintalappu, jos oikein ymmärsin. Se tekee noin 40k euroa. En tiedä tästä käytännöstä tarkemmin, jotta sisältyykö siihen mitä muuta, esim. hautakivi. Japanilaisilla on haudalla vieraillessaan tapana pestä hautakivi, siksi vedenottopiste kauhoineen.
Varsin viihdyttävän kävelyn jälkeen oli tiedossa päivän vähiten viihdyttävä osuus, eli rinkan raahaaminen seuraavaan lokaatioon. Eilisestä viisastuneena hallitsin kuitenkin jo vähän paremmat tekniikat tavaroitteni kanssa metrossa pärjäämiseen ja matka meni yllätävän hyvin. Säilytyslokeroa rinkalle sai hetken etsiä, ensimmäisessä yrittämässäni paikassa isot lokerot olivat kaikki varattuja, mutta pienen epätoivon puuskan ja vaeltelun jälkeen löysin lisää lokeroita ja nyt rinkka on tallessa ja itse istun kirjoittamassa tätä sepustusta puistossa ja odottelen Aria, jonka pitäisi parin tunnin päästä saapua mestoille.
Tokiossa on jo näin kesäkuussa aika lämmin (tänään 26 astetta celsiusta) ja etenkin matkatavaroita raahatessani olin jälleen kerran kiitollinen lähes jokaisesta kadunkulmasta löytyvistä juoma-automaateista. Kauhulla odotan, millainen on lämpötila ja kosteusprosentti elokuussa kun palaan Tokioon Hokkaidolta.
Japanista tunnetusti löytyy paljon enemmän tai vähemmän huvittavia mainoksia, kylttejä ja ohjeita. Päivän huvittava ohje ja valokuvaava turisti:
Varoitan tässä vaiheessa, että sepustuksestani saattaa tulla vähän pitkänpuoleinen etenkin valokuvineen. Koittakaa kestää tai katsokaa pelkästään kuvat :P Pahoittelut myös käsittelemättömistä ja liian isoista valokuvista. En jaksanut miniläppärillä alkaa editoida, yritän jatkossa. (Edit 5.6. Kuvat korjattu)
Lentomatka meni yllättävän mukavasti tällä kertaa. Vertailukohtana tosin on nyt lento Uudesta Seelannista, joka kesti yli 30h kaksine vaihtoineen, joten normaalit mannertenväliset vieläpä ilman vaihtoa alkavat olla aika piisofkeik. Finskin kone oli yllättävän tyhjä, eikä minunkaan viereeni tullut istumaan ketään. Oi sitä autuutta, kun lentokoneessa sai jalat suoraksi viereiselle penkille ja mahtui nukkumaan (sen vähän, minkä sain nukuttua) ilman, että jokin paikka on jatkuvasti puutunut! Miinuspisteet muutoin Finnairin jatkuvasti heikkenevälle laadulle. Etenkin aamiaistarjoilu oli aika säälittävä, yksi nahkea täytetty sämpylä (lyhyehkö patonki) juomien kera. Mutta nahkeasta sämpylästä huolimatta maisemat olivat aika makeat, kun Japanin alpit näkyivät pilvettömällä säällä hyvin (Valokuvat lentokoneesta otettuna vaan ovat aina ankeita...)
(Tässä välissä vaihdoin paikkaa, sillä istun kirjoittamassa tätä puistossa ja aurinko tuli ikävästi viereisen rakennuksen takaa häikäisemään...)
Ennen lähtöä valittelin, että matkafiilis oli hyvin vähäistä. No heti Tokioon päästyäni, jo lentokentällä, aloin olla varsin täpinöissäni. Tokio ei petä. Junamatkalla lentokentältä kaupunkiin ehdin fiilistellä alle tunnissa Japanin maisemia riisipelloista lähiöiden kautta suurkaupungin vilinään. Hotelliin siirtyminen muutoin ei ollut mikään hirvittävä nautinto jättimäisen, täyteen ahdetun rinkan ja kahden muun kassin kanssa. Tokion vilkkaassa metrossa. Ungh. Aargh. Puuh. Joku vähemmän pihi olisi ehkä sijoittanut mielellään sen pari kymppiä, minkä matkatavaroiden kuljetus maksaa...
Lentohan lähti suomesta viiden jälkeen ja oli kuuden tunnin aikaeron ansiosta perillä paikallista aikaa heti aamuyhdeksältä, joten ensimmäisenä päivänä jäi vielä hyvin aikaa vähän kierrellä ja palautella mieleen mestoja. Suuntasinkin hotelliin kirjautumisen jälkeen vanhaan tuttuun Akihabaraan. Tarkoituksenani oli hieman kartoittaa sähköisten sanakirjojen hintoja ja malleja ja käydä parissa kirjakaupassa. Aloin kuitenkin olla varsin väsynyt ja nälkäinen, minkä minut tuntevat ihmiset tietävät johtavan murjottamiseen ja/tai kiukunpuuskiin. Tämäkään kerta ei tehnyt poikkeusta ja aloin masennella siitä, kuinka huonosti osaankaan japania ja on niin rankkaa ja rahaakin on liian vähän ja väyväy.
En tiedä, onko muilla sitä ongelmaa, että vieraalla kielellä asioiminen esim. kaupan kassalla on kaikista haastavin tehtävä. Normaali keskustelu (jostain tarpeeksi helposta aiheesta) onnistuu kyllä, mutta tuollaisessa nopeassa tilanteessa, missä myyjä tiedustelee tai sanoo jotain yllättävää supervauhdilla, menen jotenkin ihan lukkoon, enkä enää osaa vastata japaniksi edes kyllä tai ei saati sanoa kiitos. Hymyilen vain hölmön näköisenä ja nyökyttelen :D Eilisen illan läksyni olikin sisäistää kunnolla edes pari tavallisinta tervehdystä ja kiitos niin hyvin, että ne jatkossa tulisivat kakeltelematta ulos oikealla hetkellä. En ole päässyt vielä kunnolla testaamaan.
Sain silti lopulta pienen onnistumisen elämyksenkin japanin kielen käyttämisestä, kun osasin pyytää hotellin henkilökunnalta lainaan sakset, jotta sain rinkkani auki. Se oli nimittäin lentomatkaa varten suljettu nippusiteiden avulla. Tietysti olin vetänyt erityisesti yhden nippusiteen niin tiukalle, että hotellin varsin köykäisillä paperisaksilla sen aukaiseminen oli edelleen haastavaa. Lopulta kokeiltuani saksien lisäksi myös kynsiviilaa ja kynsileikkuria, joilla onnistuin nirhaamaan nippusidettä hieman ohuemmaksi, sain sen saksilla katki. Note to self: Jatkossa sulkiessani matkatavaroitani nippusiteillä, otan huomioon, että käsimatkatavaroissa ei saa kuljettaa teräaseita, joten tämä ei kannata, jos laukkuun ei jätä jonnekin nippusiteiden ulottumattomiin esim. saksia.
Ensimmäisen yön ho(s)telli oli vaatimaton mutta mukava. Ryokaniksi (japanilaistyyppinen majatalo) itseään kutsuvasta paikasta löytyi toki kaikki oleellinen, mitä kuuluukin: pikkuruisesta huoneestani löytyi tatamimatot, futon, matala pöytä ja istuintyyny, vihreää teetä ja yukata - ohut "kimono" kesäkäyttöä ja rentoa oleskelua varten. Vessassa mahtui hädintuskin kääntymään ympäri paikallaan, mutta se oli silti varustettu erityisillä vessatohveleilla, joita siellä asioidessaan tulisi käyttää. Samoin pikkuruisen huoneeni eteisessä oli matalampi osa, genkan, mihin kengät oli tarkoitus jättää ennen siirtymistä tatamille. Kuvia huoneesta ei valitettavasti ole, mutta teesetin säilytyslaatikosta ja ensimmäisen illan iltapalastani ja ensimmäisistä ostoksistani on:
Tänä aamuna kohtalaisten yöunien jälkeen kaikki oli jo paljon paremmin. Huoneen luovutuksen jälkeen kiertelin Asakusan kaupunginosan sivukatuja ja löysin muunmuassa mainion kahvilan ja hämmästytin sekä itseäni, että paikan tarjoilijaa osaamalla tilata aamupalasetin japaninkielisestä ruokalistasta japaniksi. Paikka oli ainakin tuohon kellonaikaan suhteellisen tyhjä ja tarjoilijasedällä olikin aikaa jäädä kehumaan japaninkielen taitoani ja kyselemään, mistä olen kotoisin ja olenko vaihto-oppilas. Olen aika ylpeä, kun ymmärsin kaiken ja osasin vastatakin jotain järkevää! Kysyin lisäksi laskun eräästä lauseesta kanjeja, jota en tiennyt. Jee!
Pachinko, paikallinen pikkukuulilla pelattava peliautomaattijuttu, kuulemma koukuttaa joitakin ihmisiä pahasti ja heillä on tapana istua pelisaleissa koko päivä. Satuin erään pelisalin kohdalle juuri, kun se avattiin ja sisään oli monenkymmenen metrin jono! Kuvassa jäljellä alkuperäisestä jonosta enää noin 1/3, kun kameran esille kaivaminen otti aikansa. Ilmeisesti kanta-asiakkaat myös haluavat juuri tietyn, hyväksi uskomansa, laitteen käyttöönsä.
Täytyihän Asakusassa tietysti käydä vilkaisemassa tunnettua Sensoo-jiä, vaikka olenkin sen jo kahdesti nähnyt. Onneksi olenkin, sillä se on näemmä nyt remontissa ja kokonaan peitteiden takana piilossa. Sen sijaan tuli keskityttyä temppelialueen muihin osiin enemmän - ja ihmeteltyä erityisesti japanilaisia kouluryhmiä, jotka pörräsivät temppelin pihalla ja ostivat temppeleistä saatavia ennustuksia nauraen toistensa huonoille tai hyville onnille ja koittaen vaihtaa niitä keskenään suotuisammiksi. Ihan kuin animesta ;P Näiden ennustusten, omikuji, lukemisen jälkeen ne taitellaan pötkyläksi ja paperi sidotaan lähistöllä olevaan puuhun tai asialle pyhitettyyn telineeseen, mistä tuuli kuljettaa ennustuksen pahan onnen pois... Tai jotain sellaista? Joku enemmän asiasta tietävä korjatkoon, jos olen ihan väärässä.
Turistirysätemppelistä jatkoin sivukujia pitkin toiseen, rauhallisempaan temppeliin lähistöllä. Temppelin pihalla oli patsas ja lastentarha.
Ja hautausmaa. Osa viimeisistä leposijoista oli vielä tyhjänä. Hinnat ovat aika kovat ja mitä enemmän maksaa, sitä isomman läntin saa. noin 4 miljoonaa jeniä oli tyypillinen hintalappu, jos oikein ymmärsin. Se tekee noin 40k euroa. En tiedä tästä käytännöstä tarkemmin, jotta sisältyykö siihen mitä muuta, esim. hautakivi. Japanilaisilla on haudalla vieraillessaan tapana pestä hautakivi, siksi vedenottopiste kauhoineen.
Varsin viihdyttävän kävelyn jälkeen oli tiedossa päivän vähiten viihdyttävä osuus, eli rinkan raahaaminen seuraavaan lokaatioon. Eilisestä viisastuneena hallitsin kuitenkin jo vähän paremmat tekniikat tavaroitteni kanssa metrossa pärjäämiseen ja matka meni yllätävän hyvin. Säilytyslokeroa rinkalle sai hetken etsiä, ensimmäisessä yrittämässäni paikassa isot lokerot olivat kaikki varattuja, mutta pienen epätoivon puuskan ja vaeltelun jälkeen löysin lisää lokeroita ja nyt rinkka on tallessa ja itse istun kirjoittamassa tätä sepustusta puistossa ja odottelen Aria, jonka pitäisi parin tunnin päästä saapua mestoille.
Tokiossa on jo näin kesäkuussa aika lämmin (tänään 26 astetta celsiusta) ja etenkin matkatavaroita raahatessani olin jälleen kerran kiitollinen lähes jokaisesta kadunkulmasta löytyvistä juoma-automaateista. Kauhulla odotan, millainen on lämpötila ja kosteusprosentti elokuussa kun palaan Tokioon Hokkaidolta.
Japanista tunnetusti löytyy paljon enemmän tai vähemmän huvittavia mainoksia, kylttejä ja ohjeita. Päivän huvittava ohje ja valokuvaava turisti:
Tilaa:
Kommentit (Atom)